Lefkas on melko pieni saari. Kuten aiemmin kirjoittelin, näkee sen parhaimmat nähtävyydet vuokra-auton kyydistä yhdessä päivässä. Lefkas on kuitenkin sen verran suuri, että siellä riittää myös muuta tekemistä, kuin autolla ajelua ja rantalöhöilyä.

Miehelläni oli tarkoitus olla leijasurffaamassa niin monta päivä kuin mahdollista, mutta me kaksi muuta emme surffaa, emmekä halunneet maata rannallakaan montaa päivää. Ystäväni ehdotti patikointia, ja löysimmekin todella kattavan esitteen Lefkaksen patikointireiteistä (esite löytyy linkistä sähköisenä). Reittejä on yhteensä 26, joten mistä ikinä Lefkakselta lähteekin, läheltä löytyy varmasti kävelyreitti. Alla oleva kartta on poimittu samaisesta esitteestä.

Ensisilmäyksellä valikoimme reitit 1 ja 2. Ensimmäisen kävelimme, toisen hautasimme siinä vaiheessa kun ajoimme vuokra-autolla sen lähtöpaikan ohi. Lähtöpaikassa ei ollut mitään vikaa, mutta tarkoitus oli pyöräillä sinne asti. Matka ei ollut kuin muutamia kilometrejä, mutta ensin jyrkkää ylämäkeä, sitten jyrkkää alamäkeä. Ja vasta sen jälkeen olisi alkanut kävely. Ei ehkä sittenkään. Tai siis ei todellakaan.

Mutta ensimmäinen kävelyreiteistä oli hieno. Kaukaa katsottuna se näyttää tältä:

Kuvan perusteella voisi kuvitella sen olevan vuorikiipeilyä. Tosin jo oppaassa luki, että kävely ei ole jyrkkää vaikka se siltä vaikuttaakin. Vaikeustaso oli merkitty 3:ksi, kenties sen vuoksi, että heti alkumatkasta aidan takana oli iso, vihainen koira, joka haukkui ja näytti hampaitaan koko parinkymmenen metrin matkan kun sitä ohitti. Ja kun polku mutkitteli, koira piti ohittaa myös aitauksen yläpuolelta. Näytti siltä, että koira tulee aitauksen läpi ihan millä hetkellä hyvänsä. Emme pysähtyneet ottamaan kuvia.

Polun alkupäässä epäröimme, että olemmekohan oikealla reitillä. Onneksi paikallinen mummu kysyi olemmeko matkalla luostariin ja viittoili meidät polulle kasvillisuuden sekaan. Ilmeisesti polku ei ole suuressa käytössä ainakaan kesäaikaan.

Pian polku hieman leveni, eikä piikikkäät kasvit olleet enää raapimassa jalkoja. En laskenut kuinka monta siksakkia teimme, mutta monta niitä on täytynyt olla, koska pääsimme huipulle ilman, että polku oli jyrkkä kertaakaan.

Reitti oli todella palkitseva, sillä huipulta oli mahtavat näkymät Lefkadan kaupunkiin ja Agios Ioannis -rannalle.

Lefkada Town

Agios Ioannis

Huipulla oli myös Faniromeni luostari, joten kävelyllä oli jokin ihan oikea määränpää.

Luostarin yhteydessä oli pieni eläintarha sekä museo.

Meillä oli huivit mukana peittämään hartiat luostarialueella, mutta luostarin puolesta olisi saanut myös lainaan vaatteen tätä tarkoitusta varten.

Vuokra-autolla ajellessa kävelimme myös osan reitistä numero 15, joka menee Dimosari-vesiputouksille.

Suunta saariston rengastielle

Vasta ehdimme Kreikasta kotiutua, kun jo olemme lähdössä seuraavalle retkelle. Pian starttaamme auton ja ajamme Naantaliin. Auton pistämme siellä parkkiin ja jatkamme matkaa pyöräillen, reittinä saariston rengastie.

Naantalista olisi tänään tarkoitus polkea Iniöön ja yöpyä siellä ensimmäinen yö. Huomenna jatkamme matkaa Korppooseen ja sieltä poljemme takaisin Naantaliin. Jos kahden yön taktiikka ei toimikaan, olemme vielä Nauvossa yhden yön. Lauttayhteydet pitäisi olla suotuisat tälle suunnitelmalle, mutta jos fiilis sanoo yhden lisäyön, niin sitä on varmasti toteltava. Se jää nähtäväksi.

Matkojen suunnittelu on ihanaa. Mutta vähintäänkin yhtä ihanaa on se, että joku muu suunnittelee matkan puolestani. En ole koskaan pyöräillyt useamman päivän matkaa, eivätkä retkikeittimet, retkimuonat ym. ole minulle lainkaan tuttuja. Miehelleni ne ovat. Minä olen siis saanut vain katsella sivusta kun mieheni on ostellut pyörän varaosia, vaihtanut pyöräni renkaat uusiin, hankkinut retkieväät, suunnitellut reitin, varannut majoitukset.

Ja niin on reissu valmiina reissattavaksi, vaikken tehnyt asian eteen juuri mitään. Kenties lähdemme useamminkin pyöräilyreissuille, kun se on näin helppoa ;)

Vuokra-autolla Lefkaksen saarella Kreikassa

Vuokra-auto on ihan ehdoton väline Lefkaksen saaren näkemiseen. Paikallisbussitkin kulkevat, mutta niitä käyttäen ei pääse näkemään saaren parhaita paloja. Ja uskokaa pois, ne parhaat palat on todellakin näkemisen arvoisia!

Pyöräily on myös suosittua Lefkaksella. MUTTA lämpötilan ollessa +35 ja maaston hyvin vuoristoista, on noin 100 kilometrin saaren ympärysmitta ihan liikaa. No, se olisi ihan liikaa viileämmässäkin ilmastossa yhden päivän rennolle pyöräretkelle. Jos siis haluaa nähdä Lefkaksen, vuokraa auto!

Otimme vuokra-auton luonnollisesti Lefkadan kaupungista, koska myös majoituimme kaupungissa. Saaren pohjoisosasta lähdimme kiertämään saarta vastapäivään, eli ensin tutkimme mitä saaren länsipuolelta löytyy.

Heti Lefkadan jälkeen tie nousi vuorelle, joten saman tien pääsimme nautiskelemaan mahtavista maisemista ja vihlaisuista vatsanpohjassa, kun tie kulki korkealla ja ajoittain aivan meren vierellä.

Välillä tie meni vuoristossa, välillä se kiemurteli pienien kylien läpi. Välillä ajoimme mieheni sanojen mukaan v***tu-täs-oo-mitään-järkee -tietä. Ylä- ja alamäet olivat aika-ajoin todella jyrkkiä, eikä välillä kaksisuuntaiselle tielle mahtunut kuin yksi auto kerrallaan.

Pieni kylä jossain vuoristossa matkanvarrella.

Jossain "ei missään" matkan varrella.

Kathisma Beach
Ensimmäinen pysähdyksemme oli maailman kauneimpien rantojen joukkoon valittu Kathisma.

Rannan kauneuden oli huomannut muutama muukin. Ranta oli heti aamupäivästä täynnä ihmisiä. Tälle rannalle pääsi helposti, sillä sinne pystyi ajamaan suoraan autolla parin metrin päähän hiekkarannasta. Ravintoloita oli useampia.

Egremni Beach

Toinen pysähdyspaikkamme oli Egremni Beach. Alunperin meidän piti ajaa melkein saaren eteläkärkeen Porto Katsiki -rannalle (tämäkin maailman kauneimpia rantoja), mutta koska auton bensamittari alkoi huveta odotettua nopeammin, valitsimme toiseksi länsirannan pysähdyspaikaksi hieman lähempänä sijaitsevan Egremnin.

Tälle rannalle ei olekaan niin helppo päästä, mikä teki siitä edellistä rantaa houkuttelevamman. Rannalle pääsemiseen pitää kivuta 350 porrasta. Ennen kipuamista tulee kuitenkin ottaa huomioon, että rannalla ei ole ravintoloita eikä wc:itä.

Juuri ennen portaiden alkua oli kuitenkin pieni kuppila, jonka wc:tä sai ei-asiakkaatkin käyttää 50 sentin maksua vastaan. En tosin voisi kuvitella viettäväni koko päivää rannalla, jos jokaikistä wc-käyntiä varten pitäisi kivuta 350 porrasta ylös ja myös laskeutua ne takaisin alas (tietäen, että pois lähtiessä ne tulisi taas kivuta ylös).

Ranta oli todella upea, ja ehdottomasti vierailun arvoinen. Koko saaren parhaimmistoa.

Lefkas Earth -viinitila
Saaren eteläkärjessä sijaitsevan Vasiliki-nimisen kaupungin jälkeen aloimme tarkkailla Lefkas Earth -viinitilan kylttejä. Jostain luimme, että se sijaitsisi tien vasemmalla puolella muutamien kilometrien päässä kaupungista. Ja niin se sijaitsikin. Kaarsimme pihaan, astuimme ovesta sisään ja saman tien pienessä viinibaarissa viinitilan työntekijä alkoi kertoa meille minne olemme tulleet ja että seuraava viinikierros alkaa 10 minuutin päästä.

Viinikierros kesti noin vartin verran, ja se oli selkeästi suunnattu perus Kreikka-turistille. Ei siis mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ei tarvinnut ollakaan. Näimme viinitarhoja, viinitynnyreitä, suodatuslaitteet ja pienen pullotuslinjan. Viinikierros oli maksuton ja sen jälkeen sai veloituksetta maistaa tilan viinejä. Mukavaa rentoa lomatekemistä.

Tila tuottaa 80 000 pulloa vuodessa ja on saaren suurin viinintuottaja. Viinit olivat yllättävän hyviä. Ostimme yhden kesäisen mansikkaisen roseen hotellin altaalle myöhemmin nautittavaksi. Feta-tomaatti-pasta oli sille täydellinen kumppani :)

Dimosari-vesiputoukset
Viinitilalta jatkoimme matkaa Nidriin, jossa ajattelimme käydä lounaalla. Nidri oli kuitenkin pettymys. Turistikahvilaa ja -ravintolaa toinen toisensa vieressä. Ei muuta. Onneksi meillä oli jo seuraava suunta ajateltuna - Nidrin lähellä sijaitsevat Dimosari-vesiputoukset.

Nidri

Matka Nidristä ei ollut pitkä, mutta sen verran kuitenkin, että löysimme vielä pienen tavernan noin kilometrin ennen putouksia. Saimme maukkaat lihapullat lounaaksi ennen putouksille kävelyä.

Vesiputouksille asti ei ole autolla ajettavaa tietä, vaan viimeiset parikymmentä minuuttia tulee matkata kävellen. Kesällä putouksissa on vettä hyvin vähän, mutta pulahtamaan pääsee viileään veteen niin halutessaan.

Kuvia oli haastava ottaa niin, ettei muita turisteja osunut kuviin, mutta niinhän se on useimpien turistinähtävyyksien kohdalla.

Jos joku miettii, mitä Lefkaksella kannattaa nähdä, niin tässä ainakin omien löydöksieni mukaan parhaat palat päiväkierrokselle. Kävimme myös lähisaarilla, asuimme leijasurffirannan vieressä ja testasimme yhtä saaren kävelyreiteistä. Niistä myöhemmin lisää.

Kohta paistutaan Lefkaksen saarella

Ja taas me lähdetään. Tällä kertaa Kreikkaan, Lefkaksen saarelle.

Kuva: apollomatkat.fi

Mieheni kyllästyi pari viikkoa sitten Suomen viileään kesäsäähän ja päätti että varaamme lennot Kreikkaan. Mikäs siinä sitten. Ei siinä muu auttanut, lennothan sitä oli varattava, kun kerta päätöskin oli jo tehty.

Matkan odotusaika meni nopeaan, ja nyt jo odottelemme lentokenttätaksia. Muutaman tunnin päästä olemmekin sitten perillä. Aika ihanaa :)

Kuva: apollomatkat.fi

Jos lämpö oli se, mikä Lefkaksella kiinnosti, niin sitä tulemme saamaan varmasti riittämiin. Lämpötila ei ilmeisesti laske montaakaan astetta kolmenkymmenen alle edes öisin. Sääkartat eivät näytä pientäkään pilveä auringon edessä koko viikkoon.

Majoituksemme on lähellä leijasurffirantaa, joten tuultakin pitäisi olla. Jos se pienentäisi hieman paistumisastetta.

Kuva: apollomatkat.fi

Kuvat poimin Apollomatkojen sivuilta. Heidän kauttaan hankimme lomalennot Prevezaan, Lefkaksen lähimmälle lentokentälle. Hotellin varasimme Booking.com-sivustolta. Meitä on matkassa kolme aikuista, joten kahden makuuhuoneen huoneisto oli meille paras vaihtoehto.

Tarkoituksena on ainakin rentoutua ja nauttia auringosta, hyvästä ruuasta ja viineistä. Mieheni ottaa myös leijasurffivermeet mukaan, ja me kaksi muuta menemme kenties kokeilemaan purjelautailua. Lisäksi vuokrasimme auton, jotta pääsemme kiertämään saarta hieman tarkemmin. Paikallisbussejakin pitäisi hyvin mennä, mutta ne eivät vie ihan joka paikkaan. Kenties käymme myös jollain viereisellä saarella. Tekemistä ja suunnitelmia riittää, se jää nähtäväksi mitä kaikkea haluamme/viitsimme/jaksamme toteuttaa.

Yöpyminen munkkiluostarissa Mount Koyalla

Enpä ole ennen yöpynyt munkkiluostarissa. Japanissa yövyimme.

Luostari, Henjo-son-in, oli upea näky jo ulkoa, kun astuimme portista sisäpihalle. Puutarhan hiekoitus oli haravoitu kauniisti ympäröimään kiviä, kasveja ja kävelytietä. Kirsikankukat eivät olleet täällä kuin vasta pienellä nupulla. Palasimme siis keväässä hieman taaksepäin. Tähän rauhaisaan ympäristöön pieni viileys ja alkukevään karu olemus sopikin erinomaisesti. Varmaan tosin sanoisin kaikista vuodenajoista ihan samaa. Näytti siltä, että ihmiset ja luonto elävät Mount Koyalla käsi kädessä.

Mount Koyalla kiertelyn jälkeen palasimme luostariin. Nuori, innokas munkkikokelas toivotti meidät tervetulleiksi ja yritti parhaansa mukaan hieman haparoiden selittää, mistä mitäkin löytyy. Englanti ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta hän oli niin innokas, että eiköhän ne englanninkieliset sanat pian löydy.

Huone oli yksinkertainen. Keskellä lattiaa oli pieni ruokailuryhmä, johon oli valmiiksi tuotu teetä ja pienet teeleivät. Kesällä verhojen takana voisi nauttia myös terassista. Huhtikuussa vuorilla on vielä niin kylmä, että väliovet sekä eteiseen että tilaan missä taaimmainen pöytäryhmä sijaitsee, oli suljettava yön ajaksi. Lämmityksenä toimi nimittäin vain pieni puhallin, joten se ei kenties olisi jaksanut lämmittää ihan koko tilaa.

Ihmettelimme, että missä nukumme. Kaapista löysimme patjat ja petivaatteet, mutta tilaa pedeille ei ollut. Pian munkkikokelaamme saapuikin kohteliaasti kysyen, saako hän tulla sisään. Hän kertasi vielä luostarin säännöt ja kysyi voivatko he tulla tekemään pedit meille illallisen aikana. Myös illallisaika tarkennettiin, vaikka ennakkotiedoissa oli kerrottu, että illallinen tarjoillaan kello 18. Keskimmäinen pöytäryhmä oli siirretty sivuun ja pedit oli tehty sen tilalle.

Huoneessa ei ollut suihkua, vaan yleinen kylpyosasto (josta kirjoittelin aiemmin) oli käytössä tiettyinä kellonaikoina. Me kävimme kylpemässä ennen illallista. Vuoristoilmassa reippailun jälkeen kuuma kylpy oli taivaallista! Miehille ja naisille oli omat kylpyosastonsa, joten uimapukuja ei tarvittu.

Kylvyn jälkeen vaihdoimme yukatat (kimonon ja oloasun välimuodot) omiin vaatteisiimme. Ei olisi tarvinnut. Melkein kaikki muut - ainakin kaikki japanilaiset - olivat tulleet illalliselle yukatat päällä. Oi kun olisikin ollut rentoa kipittää yukatat päällä illallistamaan, eikä olisi enää kylvyn jälkeen tarvinnut kiskoa farkkuja jalkaan.

Illallisella ei tarvittu ruokalistoja. Kaikki ruoka vain tuli pöytään. Erikoisruokavalioista olisi voinut ilmoittaa etukäteen, mutta mehän olemme molemmat Sadun kanssa kaikkiruokaisia. Luostarissa tarjoiltiin vain kasvisruokaa, enkä tiedä oliko ruuassa käytetty edes kananmunia tai maitotuotteita. Ei ilmeisesti. Vähän epäilimme, että saako ruokajuomaksi mitään alkoholipitoista, mutta olutta löytyi listalta.

Illallinen kuuluu yöpymishintaan, mutta jos majoitukseen olisi tullut kello 17:30 jälkeen, ei illallistarjoilua välttämättä olisi saanut. Hinnanhyvitystä siitä ei kuitenkaan saisi. Kannatti olla paikalla hyvissä ajoin.

Ruuat olivat erikoisia. Allaolevan kuvan neliö oli kuin pesusieni. Osa ruuista oli taas todella vahvasti pikkelöityä. Löytyi pöydästä myös tempuraa, misokeittoa ja kovin lihanoloista tofua. Kulhollinen riisiäkin oli tarjolla. Nälkä ei siis missään tapauksessa jäänyt.

Aamiainen oli hyvin samantyyppinen. Täytyy sanoa, että silloin riisi maistui parhaimmalta. Vahvat pikkelöinnit eivät maistuneet heti aamutuimaan.

Ennen aamiaista luostarissa majoittujien oli osallistuttava aamukuudelta alkavaan munkkien aamuseremoniaan. Seremonia kesti noin 40 minuuttia. Ensin seremonian johtaja sytytti kulhoon palamaan jotain, en tiedä mitä. Kaikki seremoniaan osallistuneet kävivät yksitellen sirottelemassa kulhoon lisää sitä jotain, mistä en tiedä mitä se oli ja rukoilemassa edessä. Yksi japanilaisista luostarin vieraista näytti eleillään, että mekin voimme mennä. Niinpä mekin kävimme.

Seremonian jälkeen meidät vietiin alakertaan, jossa kiersimme jonossa astuen vain maahan asetettujen pienten säkkien päälle. Pahoittelut sanastostani, mutta en ole niin perehtynyt buddhalaiseen uskontoon, että tietäisin mikä mikäkin oikeasti oli. Hieno kokemus silti.

Varauksessa varoiteltiin etukäteen, että koska kyseessä on munkkiluostari, vieraat eivät voi odottaa samantasoista palvelua kuin hotellissa yövyttäessä. Ainakin meidän kohdallamme palvelu oli päin vastoin parempaa kuin mitä normaalissa hotellissa koskaan saa. Munkit olivat todella ystävällisiä, ja palvelu todella henkilökohtaista. He todella halusivat meidän viihtyvän. Ja niin viihdyimmekin.

Hinta oli 16 200 jeniä hengeltä, ja se sisälsi illallisen, aamiaisen ja kylpylän käytön. Varauksen teimme japaneseguesthouses.com-sivuston kautta. Suosittelen ehdottomasti Mount Koyalla käyntiä ja munkkiluostarissa yöpymistä, jos vain Japanin matkalla on pari ylimääräistä päivää käytettävissä.

Unescon maailmanperintökohde Mount Koya

Palataanpa ajassa kevääseen ja Japaniin. Viimeinen kohteemme Japanissa ennen Nagoyaan (ja sitä kautta Suomeen) palaamista oli Unescon maailmanperintökohde Mount Koya. Satu oli löytänyt Mount Koyan ja ehdotti että kävisimme Japaninmatkalla myös siellä. Se sopi minulle oikein hyvin, mutta täytyy myöntää, että ennen kuin pääsimme perille, en oikein tiennyt minne olemme menossa.

Satu haaveili, että menisimme junalla vain Gokurakubashiin asti ja kävelisimme loppumatkan. Toinen vaihtoehto on vaihtaa Gokurakubashin asemalta kaapelijunaan. Kun Kiotossa aloimme selvittää Mt Koyalle pääsyä, huomasimme, että matkaa Gokurakubashista Koya-Sanille on 22 kilometriä, ja nousua noin 700 metrin verran merenpinnasta.

Pysäkkikartta junan ikkunasta kuvattuna.

Aikoinaan tämä Koyasan Cho-Ishi Michi -kävelyreitti on ollut ainoa vaihtoehto Mount Koyalle pääsyyn. 800-luvulla reitti merkittiin puisin paaluin (jotka myöhemmin vaihdettiin kivisin merkein). Paaluja on joka cho:n välein, eli noin 109 metrin välein.

Koyasan Cho-Ishi Michi -kävelyreitin kartta

Emme kävelleet. Menimme kaapelijunalla ja sen päätepysäkiltä bussilla Koya-Sanille asti. Reitti olisi aivan varmasti kävelemisen arvoinen, mutta noin seitsemän tunnin kävelyyn meillä ei olisi ollut aikaa, kun halusimme nähdä itse Mout Koyan. Tokiosta ostetut tuliaisastiatkin rinkassa olivat ehkä hieman liikaa painolastia noin pitkälle ylämäkikävelylle.

Kaapelijuna Gokurakubashista Koya-sanille

Namba/Nankai Namba –asemalta ostimme liput 1230 jenillä, joilla saimme koko paketin, junamatkat, kaapelijunamatkat ja bussiliput, kaikki molempiin suuntiin. Tätä pätkää ei Japanin junapassilla, JR Passilla, päässyt. Lippuun kuului myös alennuskuponkeja joihinkin Mount Koyan maksullisiin temppeleihin, mutta niitä emme käyttäneet - taisimme huomatakin alennuskupongit vasta Suomeen palaamisen jälkeen.

Mount Koya sijaitsee lähes kilometrin korkeudessa merenpinnasta, kahdeksan vuorenhuipun keskellä ja siellä on nykyään yli 100 buddhalaista temppeliä. Kävimme viemässä rinkat majapaikkaan ja lähdimme ihmettelemään mitä Mount Koyalta löytyy.

Katukuvaa Mount Koyalta

Ensimmäisenä pysähdyimme lounaalle. Oli helpottavaa huomata, että Mout Koyalla oli ravintoloita ja kauppoja – ihan niin paljon emme etukäteen olleet ottaneet selvää. Pistäydyimme pieneen kasvisravintolaan. Lounaan resepti olisi täytynyt pyytää mukaan. Nyt kuvia katsellessa ja makuja muistellessa on hieman myöhäistä.


Vatsat täynnä oli ihana lähteä kiertämään temppelialuetta ja valtavan kokoista hautausmaata. Meillä oli Koya-Sanin bussiasemalla jaossa ollut kartta mukana, ja tarkoitus oli, ettemme olisi kiertäneet ihan koko aluetta. Kylteistä ei kuitenkaan ihan saanut selvää, joten kiersimme melkein koko hautausmaan ympäri ja vähän ristiin rastiin. Tulipahan reippailtua raittiissa vuoristoilmassa muutama kilometri aiottua pidempään.

 

Hautausmaan lähellä oli myös puisto, jossa voi käydä picnicillä kuolleiden esi-isien kanssa. Kätevää. Reitiltä löytyi myös kaivo, johon sai kurkata jos uskalsi. Jos kaivosta ei näe omia kasvoja heijastuksena, tulee kuolemaan seuraavan kahden vuoden sisällä. Minä näin omat kasvoni, Satu ei kurkannut kaivoon. Kamalaa olisi ollut jos kaivo olisi ollut kuivuneena tyhjiin. Ei tullut etukäteen mieleen.

Mount Koyalla oli myös noin 300-500 vuotta vanhoja puita. Melkoisia paksukaisia.

Yövyimme Mt Koyalla munkkiluostarissa. Siitäkin on niin paljon kirjoitettavaa, ja varsinkin kuvia, että se ansaitsee ihan oman postauksensa.

Vatikaanivaltion valloitus

Alkuperäinen suunnitelmamme käydä Roomassa ennen Toscanaa muuttui Vatikaanivaltiovierailuksi matkan päätteeksi. Perjantaina halusimme lähteä suoraan aamiaisen jälkeen ajamaan Toscanaa kohti. Castello d'Albolalle piti saapua ennen puolta viittä, emmekä halunneet ajaa kiireellä. Mitä se sellainen matkaaminen oikein olisi??

Ajelimme sen sijaan sunnuntaiaamupäivästä Toscanan maaseutulomailun jälkeen Roomaan, ajatuksena käydä ensin Vatikaanivaltiossa ja sen jälkeen vielä Rooman keskustassa. Tämäkin suunnitelma muuttui. Menimme kyllä ensin Vatikaanivaltion puolelle, mutta se valtiovierailu oli nopeasti tehty. Vatikaanivaltiossa ei ollut ihmettelemistä kuin hetkeksi.

Pian Vatikaanin ihmettelyn jälkeen ukkosmyrsky alkoi lähestyä. Juuri silloin kun olimme lähdössä Rooman keskustaa kohti. Päätimme jättää Rooman turistinähtävyydet seuraavaan kertaan ja menimme pitämään sadetta ravintolaan myöhäiselle lounaalle. Itse asiassa tämäkin oli parempi, kuin kiireessä juosta nähtävyydeltä toiselle.

Vatikaanissa eniten ihmetytti satojen metrien pituiset jonot museoihin. En ole yhtään museoihminen, koen mielummin asiat siellä missä ne ovat, silloin kun ovat. En siis missään tapauksessa olisi itse hypännyt jonon perälle odottelemaan tuntikausiksi. Huh, pelkkä ajatuskin väsyttää. Emme jääneet katsomaan mitä jonottajat tekivät ukkosen ja rankkasateen saapuessa.