Slider

Mountain hike Fidzillä – rento luontoretki, joka todellisuudessa olikin rankka kiipeäminen vuorelle

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Vietin viime joululomani Fidzillä. En jäänyt pääsaarelle, vaan halusin Yasawa-saarten disneymäisiin maisemiin. Juuri sen näköisille saarille, missä Vaianakin seikkaili. Olen ehkä saattanut ennenkin mainita rakkauteni Vaianaan, mutta toistan sen silti.



Osallistuin Fidzillä heti ensimmäisenä Yasawa-saaripäivänäni, jouluaaton aattona, Mountain Hike -nimiselle retkelle. Luontoretki saaren metsässä, ajattelin. Täydellistä! Ensimmäisenä eteen lyötiin paperi, missä pyydettiin allekirjoittamaan paperi, että ymmärtää varmasti kyseessä olevan fyysinen retki. Joopa joo. Niin ne aina lupaavat, ja sitten marssitaan parijonossa mummotahtiin pitkin metsäpolkuja. Tämähän ei minua haittaisi, kun maisemat olisivat upeita.


Vietin alkulomani Wayan saarella, Octopus Resortissa, ja juurikin tuolta tämä ei niin mummomainen patikkaretki lähti. Ensimmäisenä Octopus Resortilta lähtiessä on vastassa pari sataa porrasta. Huh, ajattelin. Olipahan jyrkkä nousu heti alkuun. Vähänpä tiesin tuossa vaiheessa. Ne olivat nimittäin vain ihan tavalliset portaat, mitä pitkin saaren kylän asukkaat kipittävät joka päivä töihin resortille. Auts.

Totuus retken rankkuudesta selvisi jo polun alkupäässä


Kävelimme ensin Wayan saaren kylän ohi rantaa pitkin ja lopulta opas pysähtyi pienen metsikön rajassa olevan reiän kohdalle. Lähdin heti ensimmäisen oppaan perään. Hän hyppelehti kiveltä toiselle kuin olisimme olleet tasaisella maalla. Emme olleet. Vedimme todella jyrkkää mäkeä ylöspäin. Tämä siis oikeasti oli vuorelle vaellusta.





Joku sanoi matkalla, että menisimme saaren korkeimmalle kohdalle. En uskonut sitäkään.
Kun olimme rämpineet ylämäkijuoksua vartin verran, kysyin oppaalta, olemmeko mahdollisesti puolivälissä. Hän naurahti, että ei tosiaan olla. Hitto! Minne olen tullut? Onneksi satun rakastamaan itseni rääkkäämistä. Muuten olisin juossut pakoon, enkä tosiaan enää ylämäkeen.


Maisemat palkitsivat jo puolivälissä matkaa ja motivoivat jatkamaan. Juuri olimme ohittaneet rannalla sijaitsevan paikallisen kylän.


Vuorikiipeilyosuudet saivat melkein luovuttamaan


Ensimmäisen kerran oikea luovuttaminen kävi mielessäni – samanaikaisesti ehkä noin kymmenen kertaa – kun tulimme ensimmäiselle vuorikiipeilyosuudelle. Siis kapusimme muutamien metrien korkuisen kallion kalliokiipeilynä ILMAN KÖYSIÄ. Olin juuri katsonut lentokoneessa dokumentin Free Solo. Jos et tiedä sitä, googlaa ja katso. Sen jälkeen ilman köysiä minkäänlainen kiipeäminen ei tuntunut mukavalta. Ei kyllä olisi tuntunut ennenkään.

Olin kuitenkin parikymmenpäisen joukkomme ensimmäisenä, sillä olin urheana juossut mäkeä oppaamme perässä – henki pihisten, raskaasti puuskuttaen, mutta suomalaisella sisulla, koskaan luovuttamatta. Mitenkäs muutenkaan. Mukana oli myös lapsia, joita alkoi kerääntyä taakseni. Paskat. Oli pakko edetä. Mietin kyllä koko ajan, miten ihmeessä pääsemme saman reitin alas. Maasto oli vielä hieman kostea aamun sateesta, eli pirun liukas. Päätin edetä. En olisi ensimmäinen nössö. Muut seurasivat perässä. Myös lapset. En siis pystynyt edes tukeutumaan tekosyyhyn, että olen niin lyhyt, enkä ylety kiipeämään.





Mäki jyrkkeni välillä, ja oli tosi mutainen ja liukas. Vähän väliä joku pyllähti, mutta jatkoimme eteenpäin. Vastaan tuli vielä toinen kalliokiipeilyosuus, ja silloin en enää ajatellut. Sinne vaan, kun näin pitkälle on tultu. Pelotti kuitenkin hitosti. Mutta jos nämä muutkin, niin kai minäkin. Ja onhan meillä kaksi opasta mukana.

Olinko matkalla ostoksille vai vuorikiipeilemään?


Yhteensä matkaa ylös oli tunnin verran. Tunnin verran mäkijuoksua ja kalliokiipeilyä. Ja minulla perusturistilla oli mukana rantakassi. Ei reppua, vaan rantakassi. Voi luoja! Joku tokaisikin, että näytän siltä, että olisin menossa shoppailemaan, en kiipeilemään. Ja enhän minä kiipeilemään lähtenytkään. Unohdin vaan kysyä retken tarkemman agendan ennakkoon, enkä toisaalta uskonut minulle kerrottua. Mitäpä pienistä.




Periltä näkyi joka puolelle - minä jätin viimeisen etapin välistä


Vihdoin pääsimme perille. Wau, mikä näkymä. Edessä oli vielä viimeinen osuus, saaren korkeimmista korkeimmalle huipulle kiipeäminen. Muutamat menivät, muutamat yrittivät, mutta totesivat, etteivät pysty menemään ylös. Minä en edes yrittänyt. Jo sillä korkeudella, millä olimme, tuuli todella paljon. Niin paljon, että pelkäsin lentäväni taivaan tuuliin jo paikallaan ollessani. Lisäksi aivan huipulle päästäkseen piti kiivetä märät epämääräiset portaat. JA ne oli päästävä myös alas.
Näkymä kymmenen metriä korkeammalta ei ollut riittävänä motivaationa kiipeämiseen. Itsesuojeluvaistoni on kuin onkin terveellä tasolla, enkä lähtenyt riskeeraamaan olemassaoloani tai lomaani tämän takia.




Tämän osuuden minä jätin välistä. Hulluja nuo muut! :D



Vaikeampaa päästä alas kuin ylös


Vaikein osuus oli kuitenkin vasta edessä, nimittäin alas kipuaminen. Polku oli edelleen märkä ja mutainen, eli erittäin liukas. Taas kukin pyllähti vuorollaan, ja jotkut osiot oli pakko vetää puoliksi pyllymäkeä tarkoituksellisesti. Ensin peppu maahan ja sitten rapukävelyä alamäkeen.




Pääsimme kuin pääsimme alas, ja olo oli kuin voittajalla! Olimmehan kaikki onnistuneesti kiivenneet Wayan saaren korkeimmalle huipulle, vaikken ikimaailmassa uskonut, että edes yrittäisimme tehdä sitä. Google kertoo Wayan saaren korkeimman kohdan olevan 567 metriä korkea. Puhelimen askelmittari näytti askeliksi 18 695, käveltyjä kilometrejä 13,2 ja noustuja kerroksia 134.

Fidzillä näköjään kaikki kannattaa ottaa tosissaan.

Pysy matkassa mukana:

10 kommenttia:

  1. Selvästikin olipa retki! Ehkä vaellus-sana pitää maailmalla ottaa tosissaan, kyse ei monestikaan ole kävelystä espoolaisella rantaraitilla, joka sekin saattaa mennä ylös ja alaskin, mutta polkuna on käveltävissä. Skotlannissa oli jotain samanlaista, kun lähdimme kävelemään rantaa ja sitten vastaan tuli kallio, jota ei meren kautta voinut kiertää vaan piti yrittää kiivetä sen yli. Aika pitkälle yritimme, pieni ehkä 10 hengen ryhmämmme, ennen kuin totesimme, että parempi luovuttaa, palata takaisin rannalle ja kävellä takaisin retken alkuun samaa reittiä kuin tulimme. Ja kuten totesit, kun luovutuspäätöksen jälkeen aloimme laskeutua jo kiipeämäämme osuutta, niin juttu meni melkein vielä haastavammaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vielä aiemmin törmännyt resortissa mihinkään aktiviteettiin, mikä olisi rankempi kuin kuvaus antaa ymmärtää. Kun porukka on monimuotoinen, on ne aina olleet aika löysiä. Myös esimerkiksi Inca Trailia vaeltaessamme muu porukka mateli perässä, kun me hyppelehdimme ja juoksimme edeltä. Lopulta opas joutui antamaan meidän mennä edeltä, kun olimme niin tylsistyneitä :D

      Mutta tässä retkessä oli sitten vaativuutta senkin edestä :D

      Poista
  2. Heheh, varmasti jäi ainakin retki mieleen. Tuli mieleen oma retkemme Raja Ampatin Wayagissa, joka ei kovin rankka tai pitkä ollut, mutta korkeahkon karstikivimuodostelman päälle ja ilman mitään köysiä tai turvatarvikkeita. Tai olisi siellä köysi ollut, mutta sitä ei kuulemma saanut käyttää, koska sen kestävyydestä ei ollut takeita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah :D Naurattaa tuo köysi, että sellainen on, muttei suositella käytettäväksi :D

      Poista
  3. Voi kauhistus! Olikohan tuo nyt ihan hallinnassa turvallisuuden suhteen oppailla? Hyvä, että pääsit ylös ja alas satuttamatta itseäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo vetää tuota retkeä joka viikko pariinkin otteeseen. Tuskin sinne ketään veisivät, jos jotain olisi jollekin sattunut. Mutta oli se kyllä melkoinen retki. Turvallisuutta tuli kyllä mietittyä useammassakin kohtaa.

      Poista
  4. Huh!! Olihan reitti!!
    Hienosti kuvailtu ja noi kuvat����

    Mulla ois kyllä ollu varmaan sama oletus retken suhteen: kävelyä, joskus jopa laahustamista kun pitää hitaampia venaa, maisemien ihailua ja mielessä toivomusta et voitasko lisätä vähän vauhtii��

    Makeelta kuulosti mutta aikamoisessa pöpelikössä ootte mennyt... en tiiä oiskinko itekkään pystyny ihan loppuun asti - edes sisulla- tuskin!

    Hulppeet maisemat kyllä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla oli kyllä tosi upeat maisemat! Ja oli täysin aherruksen arvoinen. Mutta ei kyllä harmita, etten kiivennyt viimeiselle kalliolle. Tuuli oli tosi kovaa noin korkealla ja kun se maisema oli jo nähtävillä muutaman metrin alempaakin.

      Poista
  5. Ei voi muuta sanoa kuin että onpahan ollut retki! :D Mulla on myös odotukset korkealla aina kaikkien luontoretkien ym. suhteen, vaikka kunto ei aina ihan ehkä riitäkään. Intoa siis löytyy enemmän kuin vaadittavaa taitoa :D

    Pakko mainita vielä kivat kuvat! :)

    Eveliina / Reissukuume

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä kertaa kävi niin, että odotukset oli matalammalla kuin toteutunut. Vaikka olikin vaativa retki, oli se tuhatkertaisesti parempi näin päin kuin se, että oltaisiin marssittu etanavauhtia. Mutta pieni ennakkoajatus retken rankkuudesta olisi voinut olla paikallaan :D

      Poista

Pidän kommenteista ja kysymyksiinkin vastaan mielelläni!

Lue myös tämä

Kellumalla eroon stressistä ja univaikeuksista @ Kellumo

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan