Enpä ole ennen tainnut syödä 80 euron lounasta, ainakaan omalla rahalla maksettuna. Enkä ainakaan ole maksanut 75 euroa 100 g lihapalasta - en lounaaksi, en illalliseksi. Nyt olen. Ja oli ihan joka euron arvoista!

Kokonaisuudessaan 80 euron arvoinen lounas näytti tältä.

Kun kerta Japanissa olimme, täytyihän meidän käydä syömässä Kobe-härän lihaa. Se kun on harvinaisuus Japanin ulkopuolella, ja ilmeisesti muualla vielä kalliipmaakin kuin Japanissa. Eikä ihme, että Kobe-härän liha on kallista myös Japanissa. Härät kun kasvavat luomulaitumilla, ne saavat hierontaa, niille soitetaan musiikkia ja lausutaan runoja. Ilmeisesti ne myös saavat olutta juotavakseen ruokahalun herättämiseksi. Liha on lisäksi todella hyvin marmoroitua.

Jo pelkkä kuva näyttää, että kyse ei ole ihan mistä tahansa lihasta!

Nämä taivaalliset 75 euron hintaiset 100 g pihvit (lisukesalaatti ja lasi viiniä maksoi sen loput 5 euroa:) nautimme Misono-ravintolassa Kiotossa. Tämä oli ainoa Kobe-lihaa tarjoava ravintola, jonka Kiotosta löysimme hotellin respan avustuksella. Ei siis mikään tavallinen tuttavuus edes Japanissa.

Meidän liha valmistettiin teppanyaki-tyyliin pöytämme liedellä. Ihmettelimmekin alkuun valtavaa pöytää, mutta sille oli selkeä tarkoitus. Eihän 75 euron lihaa tarjoilla, jos asiakas ei ole nähnyt kuinka se valmistetaan. Täytyy sanoa, että tämä teki lounaasta täydellisen elämyksen!

Näin lounaamme eteni:
1. Kokki esitteli meille lihan raakana. Olisimme ilmeisesti voineet pyytää nähtäväksi myös kyseisen härän paperit, josta olisi näkynyt mm. kyseisen härän nimi. Itse olin ainakin sen verran innoissani tulevasta, että en edes muistanut tätä kysyä. Ja toisaalta. Haluaako sitä todella tietää minkä nimistä eläintä sitä tulee syömään?

2. Liha lisukkeineen (valkosipulia ja sokeriherneitä) meni hieman öljyllä valellulle, melko miedosti lämmitetylle paistoalustalle, eli ruokapöydällemme :) Siinä se sitten joka puolelta hennosti paistui. Välillä kokki siirsi lihan sivuun odottamaan ja keskittyi lisukkeisiin. Sitten taas vuorostaan liha pääsi paistumaan, välillä kuvun alla, välillä ilman kupua.

3. Kokki erotteli lihasta toisen päädyn noin sentin paksuisen rasvan ja laittoi sen sivuun. Sitten vain liha paloiksi, vielä niiden pyörittelyä ja hennosti paistamista, jonka jälkeen saimme lihanpalat valkosipulin kera eteemme tarjolle. Mausteena kokki käytti suolaa ja pippuria. Senkin hän laittoi todella tasaisesti, joka puolelle ja moneen eri otteeseen.

4. Sitten vain syömään. Eikun hetkinen. Kokki sulattaa sivuun laittamaansa rasvaa. Saimmekin vielä yhden lisukkeen. Kobe-härän rasvassa paistettuja ituja. Mitään osaa lihasta ei heitetä hukkaan - hyvä niin.

5. No nyt syömään! Kokin ohjeen mukaan valkosipulia ja pihviä yhtä aikaa, mutta totta kai kaikkea täytyi maistella yhdessä ja erikseen.

Liha oli jotain aivan muuta kuin mitä olen tottunut pihvin olevan. Kobe suli suuhun, se oli todella pehmeää. Sen rasvan sulamislämpötila onkin alhaisempi kuin normaalin lihan, joten ei ihme että se on niin pehmeää. Kaikenkaikkiaan sanoinkuvaamattoman hyvää!

Viini oli Kaliforniasta. Sen tarkempia tietoja emme viinistä saaneet, tarjoilijamme kun ei juurikaan puhunut englantia, joten kommunikointi rajoittui ruokalistan osoitteluun. Viini oli kevyempää ja marjaisampaa kuin minkä itse olisin pihvin kanssa valinnut, mutta Kobe-liha ei ollutkaan yhtä voimakasta kuin tavallinen pihvi. Pihvin pehmeä ja kevyseti paistettu maku ja tämä marjaisa kalifornialainen viini sopivat kuin sopivatkin yhteen juuri niin täydellisesti kuin mitä lounaan hintalappukin antoi olettaa.

 Jos joku muu pyrkii Misonoon, kannattaa etsiä kadun toiselta puolelta katsottuna TSC Tower -kylttiä. Siten löytää helpommin perille. Ravintolasta saa myös Kobe-häränlihan ympärille rakennettuja menuita. Niitä on kolme erilaista. Edullisin niistä 18 000 jeniä, eli noin 135 euroa. Edullisimmillaan Kobea sai 75 eurolla 100 grammaa, eli sen minkä me valitsimme.

TÄMÄ oli elämys jos joku. Ehkä yksi parhaista koko Japanin matkalla.

Onnelliset Kobe-härän lounastajat :)

Japanissa kasvaa ystävällisiä ihmisiä

Tai ainakin Tokiossa ja Mount Koyalla ystävällisiä ihmisiä on kasoittain. Kyllä myös Kiotossa, tosin hieman vähemmässä määrin. Mutta ei enää Nagoyassa. Siellä tuntui, että olemme saapuneet eri maahan. Onneksi Nagoya ei varsinaisesti matkaohjelmaamme kuulunutkaan. Kävimme siellä vain pakosta, koska lentomme oli Nagoyaan ja sieltä takaisin.

Palasimme Japanista eilen kahdeksan päivän matkamme jälkeen. Yksi päällimmäisistä asioista oli todellakin ystävällisyys.

Heti ensimmäisenä päivänä olimme positiivisesti yllättyneitä siitä, miten hyväsydämisiä, avuliaita ja ystävällisiä japanilaiset ovat - tai siis ne tokiolaiset ;) Tokion junassa matkakumppanini Sadun vieressä istunut rouva tarjoutui ottamaan osan Sadun matkatavaroista omiin jalkoihinsa. Minun edessäni ollut nainen kävi herättämässä minut kun olimme Mount Fujin kohdalla, jotta emme turisteina missaa sitä hienoa lumihuippuisen tulivuoren näkymää. Tokion juna-asemalla ystävällinen mies tuli kysymään tarvitsemmeko apua, kun katsoimme karttaa ja pähkäilimme minne päin lähteä (tätä tapahtui useamminkin viikon aikana). Samana iltana etsimme ravintolaa (perjantaina ilman pöytävarausta - virhe!), ja kysäisimme pienestä myymälästä olisiko heillä mitään suositusta lähistöltä. Myyjä lähti kiertämään meidän kanssa lähistön ravintoloita ja kyselemään minne mahtuisimme syömään.

Mt Fuji junasta kuvattuna. Tämä oli kätevää, kun meidän ei tarvinnut enää tehdä erikseen retkeä nähdäksemme vuoren :)

Henkilökuntaa oli rautatieasemilla, kaupoissa, ravintoloissa todella paljon, joten aina kun tarvitsimme apua, oli sitä todella helppo löytää, ja apu oli usein myös paljon enemmän kuin mitä edes pyysimme. Usein kävi niin, että meitä tultiin auttamaan, ennen kuin edes tiesimme apua tarvitsevamme. Avun tarjoajatkaan eivät olleet vain henkilökuntaa, vaan tavalliset ihmiset avustivat kaikessa hyvää hyvyyttään, pyytämättä. Olkaan vain kopautus, "Tarvitsetteko apua?". "Kiitos kysymästä, luulen, että tällä hetkellä tiedämme minne päin olemme matkalla. Kiitos kuitenkin!"

Apu Japanissa paikasta toiseen pääsemiseen on usein tarpeen, kun opastauluista ei aina ymmärrä ihan kaikkea.

Yksi mieleenpainuvimmista asioista oli kenkien ostaminen. Niinkin yksinkertainen asia, mutta myyjä sai minut tuntemaan kuin olisin suorittanut hienommankin rituaalin. Ostostani en saanut kassalla, vaan vasta myymälän ovella, jossa sain hienoon paperikassiin pakatut kenkäni kumarruksin ja kiitossanoin. Eipä ole ennen tullut niin hyvä mieli kenkäostoksista :)

Ja mikä Kioton ihmisissä oli sitten vikana?
No ei varsinaisesti mikään, kyllä hekin lähes aina auttoivat kun kysyimme neuvoa, mutta sieltä löytyi myös niitä, jotka eivät muka kuulleet että heille puhuttiin. Kyse voi olla kielitaidosta. Vaikkakin useat japanilaiset tulivat auttamaan vaikkeivat osanneetkaan englantia. Kioton palvelutaso oli siis erittäin hyvää, vaikkei se ihan yltänytkään Tokion tasolle.

Mutta mikä oli vikana Nagoyassa?
Viikon yltäkylläisiin kohteliaisuuksiin tottuneena Nagoya oli tyly. En ihmettele, että japanilaiset ovat kauhuissaan Europpan matkoillaan saamastaan palvelusta, jos itsekin viikon jälkeen ihmetteli, että eikö kaupan myyjä kumartelekaan ja latele kymmentä kiitosta vesipullon oston jälkeen. Tai jos ravintolan ovella vain pyöritellään päätä, koska heillä ei ole englanninkielistä ruokalistaa, eikä toivoteta meitä silti avosylin tervetulleiksi syömään. Kenties Nagoyassa on liikaa eurooppalaisia yrityksiä, ja ihmiset ovat siellä tottuneet, että kun eivät eurooppalaisetkaan ole yltiöpäisen ystävällisiä, niin ei eurooppalaiset itsekään sitä kohtelua tarvitse.

Kyltissä sentään sanotaan, että kyseessä on jonkinlaista tietoa. Mitä tietoa? Ei hajuakaan. :)

Matkakuumetta?

Voidaanko sopia, että matkakuumeeseen liittyy myös kurkkukipu ja flunssainen olo? Eli en ole oikeasti saamassa flunssaa, vaan tämä on vain matkakuumetta, mikä hellittää saman tien kun nousen koneeseen. Eikö vaan?! Kuulen myöntäviä vastauksia. Loistavaa! Sovittu.

Tosin olisin voinut vaikka varata ajan lääkärille jo ennakkoon. Ei ole uutta minulle olla kipeänä matkalla - varsinkaan tämän matkakumppanin kanssa reissatessa :) Viime kesänä kävimme Berliinissä, olin koko pitkän viikonlopun flunssassa ja kuumeessa. Pari vuotta siitä takaperin olimme kiertämässä Kroatiaa, minä sain angiinan sekä paikallisesta terveyskeskuspäivystyksestä kaksi piikkiä, yhden kumpaankin pakaraan. En koskaan saanut selville, mitä piikkejä minuun pistettiin, mutta ei kai sen väliä. Ei ollut angiina enää sen jälkeen.

Kroatian reissusta vuoden verran taaksepäin tämä samainen matkakumppanini sai Macchu Picchun kahvilan piirakasta täystyhjennyksen, enkä minäkään täysin terveenä selvinnyt sen kahvilan jäljiltä. Vaellusryhmäämme kuulunut norjalainen söi samaa, sairasti samaa. Hänestä emme kuulleet sen koommin. Toivottavasti hänkin kuitenkin selvisi ja suunnittelee uusia seikkailuita meidän tavoin.

Pieni kurkkukipu ei siis menoa haittaa. Aikakin näyttää kultaavan tehokkaasti muistot, kun ei näitä sairaana olemisia jälkikäteen muista - ennen kun taas on kipeä. Ja sitten muistuu mieleen, että ei se ole ennenkään haitannut. Korkeintaan vähän harmittanut. Nykyään ei edes harmita. Joku tauti tulee kuitenkin.

Lääkäri lupasi soittaa tämän päivän aikana, jos labrakokeista selviää jotain tulehduksia. Ei ole soittoa kuulunut, joten tässä taitaa olla lääkitys mikä lähtee tälle matkalle mukaan. Jos ei näillä selviä, niin ei sitten millään. Olihan minulla jo ennestään kiukkupatukat ja rakkolaastarit hankittuna mukaan :)

Tämähän näyttää pian enemmän lääkeblogilta kuin matkablogilta :)

Rakkolaastaria ja kiukkupatukoita

Niitä tulen tarvitsemaan Japanissa viikon päästä!

Teimme nimittäin matkasuunnitelmaa. Missä käymme minäkin päivänä, mitä ehdottomasti haluamme nähdä ja kokea, mitä vielä varalta, jos aikaa jää. Hah, vai että jos aikaa jää. Ei muuten jää näillä suunnitelmilla :)

Naurattaa jo valmiiksi näky meistä kahdesta Suomalaisesta naisesta juoksemassa pää kolmantena jalkana Japanin kaduilla milloin kalatoria etsien, milloin tiettyä temppeliä, milloin teeseremoniaa. Mt Fuji on sen verran korkea vuori, että sen luulisi löytävän helposti. Hih, tämän uskallan sanoa sen takia, että aiomme tehdä sinne valmiiksi järjestetyn päiväretken. Hypätään siis vain turistibussiin, joka vie meidät perille. No, ei pidä vielä hengähtää, kun emme ole vielä sen turistibussin kyydissä :)

No ei sentään. Suunnitelmat voi olla suuret, mutta osataan me ottaa rennosti. Osataanhan? ;) Totta kai osataan. Jos joku temppeli jää näkemättä, niin se ei pilaa matkaa. Tärkeämpää on nauttia hetkestä. Jos sushibaari kuulostaa temppeliä houkuttelevammalta, niin sushibaariin mennään. Ja jos joku päivä meillä on kiire kuumaan lähteeseen, niin voi sen viisi minuuttia juosta siitä edestä että palkintona on rentoutuminen höyryävässä Japanilaisessa kylpylässä.

Nyt siis vaan kiukkupatukat ja rakkolaastarit valmiiksi odottamaan lähtöä. Niillä pärjää pitkälle!

Kuva: Japan National Tourism Organization www.jnto.go.jp

Jet lagin selätys melatoniinilla

Melatoniini - mikä ihana pelastus aikaerosta selviytymiseen!

Olipa muuten melko hauskaa asetella melatoniineja kuvausta varten :)

Ennen viime joulun matkaa aikaero ei ole minua vaivannut. Eikä se länteen päin matkustaessa matkan aikana haittaakaan. Sitähän vain herää viideltä, nousee sängystä auringon noustessa kuudelta, on jo biitsillä lenkillä seiskalta, ja kasilta voikin jo suunnitella aamiaiselle menoa. Virkeänä ja täynnä intoa ottamaan päivän uudet kokemukset vastaan.

Mutta mitenkä kävikään kun palattiin kotiin. Ensimmäinen yö tuli nukuttua 13 tuntia kuin tukki. Olihan siinä 15 tuntia matkustamista takana. Se seuraava yö oli se ongelmien yö. Uni ei tullut. Pyörin ja hyörin tuntikausia. Lopulta nousin ja menin olohuoneeseen lukemaan kirjaa. Eikä vieläkään väsyttänyt. Postinkantajakin piipahti tuomassa aamun lehden. Uni ei tehnyt tuloaan. Ja kyseessä minä, joka nukun milloin vain, missä vain, miten päin vain. Silloin päätin, että seuraavana iltana kokeilen melatoniinia.

Taisin tosin aloittaa hieman suurella annoksella ensikertalaiseksi. Otin yhden 3 mg melatoniinin. Meni 20 minuuttia ja päässä heitti. Siitä 10 minuuttia lisää ja olin täydessä unessa. Seuraavana iltana sama, ja jet lag tiessään.

Nyt kun lähdemme Japaniin ja lennämme itään päin matkalle mennessä, en todellakaan lähde kokeilemaan josko kroppani tajuaisi aikaeron itsestään. Yhtään matkapäivää en aio tuhlata jet lagin kourissa.

Kiitos ja kumarrus sille, joka on osannut laittaa melatoniinin pillerin muotoon ja purkkiin!

Rinkka vai matkalaukku?

Aika kuluu ihan liian nopeaan. Todella vaikea kuvitella, että kolmen viikon päästä olemme jo Japanissa. Nyt siis pitäisi alkaa vihdoin päättämään, tuleeko mukaan rinkka vai matkalaukku.

Aina kun vain mahdollista, valitsen matkalaukun. Miten ihanaa onkaan pakata laukkua, johon mahtuu mitä vaan todella helposti. Minulla on vielä superkäytännöllinen Haglöf's-matkalaukku, joka jakaantuu kahteen osaan. Sen voi siis täyttää vain puolilleen, tai vaihtoehtoisesti molemmat puolet ja tila tuplaantuu. Koskaan ei ole laukusta loppunut tila kesken, ja laukun pyörätkin rullaavat kuin unelma.

No entä se rinkka sitten. Ei siinäkään ole tila koskaan loppunut kesken. Ei edes silloin kun se oli mukana Galapagossaaret - Machu Pichu -reissussa. Eli mukana piti olla rantavermeiden lisäksi vaelluskamat, makuupussit, pyyhkeet. Kenkiä vaellukseen, viidakkoon, rannalle, kaupunkilomalle. Lisäksi ostin matkalta tuliaisiksi useat kengät, koristeviltin ja vaikka mitä muuta. Tilaa löytyy siitäkin. Mutta se ei silti ole sama kuin ihana avara ja tilava perässä huomaamatta rullaava laukkuni.

Ei ole varmaan vaikea arvata kumman ottaisin mieluummin mukaan ;)

Mutta miten tämä täydellinen matkalaukkuni selviää Japanissa? Vuoriston temppeleissä munkkien mukana? Ruuhkaisissa Tokion metroissa? Eihän se välttämättä siellä selviä.

Voi olla että joudun taipumaan rinkkaan. Tavaramäärähän on viikon matkalla todella pieni. Pohdinta jatkukoon, tai toisin sanoen itseni taivuttelu siihen, että se rinkka on oikeasti parempi vaihtoehto. Vai onko? :)

Naistenpäivän pikapiipahdus Italiassa

Musiikki soi, tunnelma on rento, lasin pohjalta nousee hennot Prosecon kuplat, aurinkokin pilkahtaa, ja melkein jo lämmittää. Kun pistää silmät kiinni, voi oikeasti kuvitella olevansa kesäisessä Italiassa.

Silmät aukikin Punavuoren Mille Mozzarelle on kuin olisi Italiassa. Kaikki on kohdillaan, tarjoilijakaan ei puhu suomea. Ei auta muu kuin nauttia.

Lauantain brunssiin kuuluu kolme ruokalajia, jotka saa halutessaan myös kasvisversiona. Ensimmäisenä pöytään tuotiin kolme erilaista pientä leipästä, joiden päällä oli oliiveja, tapenadea, artisokkaa, aurinkokuivattua tomaattia, juustoa.

Heti tämän jälkeen tuli lautasellinen täynnä herkkuja. Hedelmiä, salaattia, juustoja, hilloja, kinkkuja. Ei edes tiennyt mistä aloittaa. Ei olisi tehnyt mieli aloittaa ollenkaan, kun annos oli niin kaunis. Mutta kun aloitti, ei voinut lopettaa ennen kuin lautanen oli tyhjä. Voi mitä makuja. Jokaiselle juustollekin oli oma yhdistelmänsä, jonkun päällä oli hunajaa, toisen päällä vadelmavinaigrettea (ehkä? ainakin sille se maistui:), yhden päällä pestoa. Viikunahilloakin oli aseteltuna päärynän päälle.

Ja sitten kun oli jo aivan täysi, tuli eteen vielä suussasulavan täyteläinen suklaakakun pala. Pala olisi voinut olla puolet pienempi. Mutta kaikki tuli syötyä. Ähky ja onnellisuus.