keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Lentämisen autuas ihanuus

Vihaan lentämistä! Näin ajattelin kuuden tunnin ja viiden minuutin lentomatkan puolivälissä. Kyllä: puolivälissä. Ei voi olla vielä PUOLET matkasta jäljellä. Onko tämä tosiaan tämän arvoista? Istua paikoillaan vauva sylissä, nukkuvana tai hereillä hääräten. Tyytyväisenä toki, kuten Isla yleensä. Mutta piru vie, kun jalat puutuvat ja selkäkin on ihan mutkalla. Käsistä pystyin erottmaan yksittäiset lihakset, sillä joka toinen niistä kramppasi.

Me saatiin hurjasti helpotusta matkaan, kun lentoemäntä kävi pyytämässä vieressämme istuvan naisen muualle istumaan, jotta Isla saisi oman paikan. Voi miten ystävällistä! Raajani saivat olla rauhassa. Mutta silti. En pidä lentämisestä. Voidaanko olla jo perillä?

Edellisestä yli neljän tunnin lennosta on vierähtänyt jo vuosi. Miten vuodessa ehtii näin unohtaa, mitä lentäminen on? Ei vauva kuitenkaan niin paljoa matkustamista hankaloita. Meitähän on kaksi aikuista ja lähes aina oloonsa tyytyväinen vauva. Plus se ylimääräinen penkki. Pystyimme muun muassa syömään molemmat samaan aikaan vapain käsin. Sillä välin Isla leikki omalla penkillään.

Lopulta lentomatka oli aika nopeaan ohi. Ei se kuusi tuntia ja viisi minuuttia nyt niin pitkä ollutkaan. Ehkä olin asennoitunut lyhyeen lentomatkaan ja petyin kun matka olikin ajatuksiani pidempi. Ne petolliset ennakko-odotukset. Niiden kanssa ei pitäisi matkustaa ollenkaan. Jätän ne tästä lähtien kotiin.

Seuraavana aamuna perillä, uima-altaan reunalla fiilis oli jo täysin toinen. Aurinko paistoi, altaalta kuului molskahduksia, ja merestä tasainen kohina. Miten olinkaan edes ajatellut, etteikö lentomatka olisi tämän arvoista. Kyllä se on. Ei pidä käsittää väärin. En silti pidä lentämisestä. En todellakaan. Se nyt vain sattuu olemaan se pakollinen paha, joka täytyy kärsiä. Miten sitä muuten pääsisi kokemaan uskomattoman upeita uusia asioita. Tai vanhoja tuttuja palmunlehtien havinoita ja meren kohinoita.

Tässä jo selailenkin lentotarjouksia ja mietin, että mitenhän pitkälle sitä 1-vuotiaan kanssa jaksaisi lentää. Jaksaisikohan ihan maapallon toiselle puolelle asti? :)


sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Hyvä kiertämään auringonlaskukuvilla

Viettämämme jouluviikko Gran Canarialla oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen ajankohtaan nähden. Ihanaa! Aurinkoa ja valoa uskalsin odottaa, mutta lämpö oli plussaa. Hotellimme Cay Beach Meloneras sijaitsi lähellä merenrantaa, joten näimme auringonlaskun joka päivä hotellin uima-altaalta käsin.




Rantaviivaa pitkin Las Meloneraksesta Maspalomasiin kulkee kävelytie, jonka varrella on muutamia ravintoloita. Yhtenä iltana päätimme käydä ihastelemassa auringonlaskua aivan rantaviivasta käsin. Valitsimme lähimmän ravintolan terassin, tilasimme lasilliset viiniä ja jäimme odottamaan auringonlaskua.




Laiskana en jaksanut nousta pöydästä ottamaan kuvia auringonlaskusta, kun auringonlaskuja on tullut kuvattua vaikka kuinka paljon. Eihän se aurinko ole mihinkään muuttunut, ja merikin näyttää samalta missä päin maailmaa ikinä onkaan.

Rantaan oli tullut paljon muitakin ihastelemaan auringonlaskua, joten mitään mahdollisuuksia ei penkistäni käsin ollut ottaa kuvaa niin, etteikö kuvassa olisi ollut auringon lisäksi ihmisiä. Näin jälkikäteen katsottuna, se olikin vain hyvä asia.

Espanjalainen pariskunta katseli auringonlaskua rantakadun kaiteella istuskellen ja näyttivät todella kuvaukselliselta. Ajattelin, että ei kai sen niin väliä, vaikka kuvassa onkin pariskunta, jota en tunne ja nappasin pari kuvaa. Niistähän tuli hyviä!




Sitten ajattelin, että jos joku olisi minusta ottanut vastaavat kuvat, niin varmasti haluaisin kuvat itselleni. Tuumasta toimeen ja kävin kysymässä, josko pariskunta haluaisi kuvat itselleen. Sain meiliosoitteen ja lupasin lähettää kuvat matkan jälkeen heille. Pariskunta vielä huikkasi kiitokset lähtiessään (mitä me ei tosin sillä hetkellä tajuttu, kun olimme niin omissa oloissamme). Kiva, selkeästi olivat sitä mieltä, että on mukava saada kuvat itselle.

Oli aika pyytää lasku. Minä vielä menin poseeraamaan Islan kanssa kaiteelle muiden auringonlaskunkatselijoiden poistuttua paikalta. Mieheni huitoi minut pian takaisin ja kertoi, että meidän lasku olikin jo maksettu. Hetken ihmettelin, kun emmehän me tunteneet ketään. Ja kuka nyt perheen laskun maksaisi, heh :D Sitten muistin auringonlaskukuvat. Ei ole totta! Olipa mukava ele pariskunnalta! Siitä tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa.




perjantai 18. joulukuuta 2015

Matkustustaidot ruosteessa?

Matkustan nykyään selkeästi liian vähän. Aivan liian vähän. Ote matkailuun ja matkojen suunnitteluun on ollut täysin kateissa koko syksyn. Syytettäköön siitä taas uuden kodin remppaa ja muuttoa painottaen, että vauva oli mukana siinä projektissa. Mutta en olisi osannut arvata miten rapakuntoon sitä muutamassa kuukaudessa ehtii vajota. Oltiinhan me Köpiksessäkin vain pari kuukautta sitten, ja se meni kaikilta osin hienosti!

Nyt tuleva Canarian matka on tähän mennessä ollut kyllä suorastaan huvittava suoritus omalta osaltani. Ensinnäkään en edes vilkaissut matkavaihtoehtoja, vaan mieheni valitsi minne mennään ja varasi matkan. Minä vain siirsin rahaa tilille. Helppoa matkaamista :) Ajatuksissa on ollut, että jotain selvittäisin ennakkoon, mutta nyt näyttää siltä, että sekin jää vain haaveeksi. Kysyin kyllä ravintolasuosituksia työkaveriltani, kun huomasin hänen olleen samaisessa paikassa pari viikkoa sitten, mutta siihen ponnistukseni jäivätkin.

Kaikkein eniten minua kuitenkin häiritsee se, että en osaa enää pakata. Aloitin pakkausvalmistelut jo viikkoa ennen matkaa. Yleensä vitkuttelen, vetelehdin ja kiukuttelen vielä viimeisenä iltana, kun en millään haluaisi alkaa pakata. Nyt kun aloin olla tyytyväinen omaan suoritukseeni ja taputtelin itseäni olalle, kun kaikki tavarat ovat jo pakattuna viikkoa ennen matkaa, huomasi mieheni ihan muutaman pienen puutteen. En ollut pakannut aurinkorasvoja, en rantapyyhkeitä, en kameraa, en aurinkolaseja, en bikineitä. Ja, kröhöm, en passeja. Hupsista keikkaa. En halua edes kuvitella, mitä kaikkea tulee jäämään kotiin. Toisaalta täytyy olla tyytyväinen, että ne passit on tulossa mukaan. Ja lentoliput. Muut kai saa ostettua sitten paikan päältä?

Tarvinneeko sitä näihin maisemiin passin ja matkalippujen sekä aurinkorasvan, rantapyyhkeen, kameran, aurinkolasien ja bikineiden lisäksi jotain muuta?


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Paluu lapsuuden lomamaisemiin

Nyt on päästy tähän pisteeseen. Nimittäin Canaria-pisteeseen. Matka on varattu ja lähtökin jo parin viikon päästä.

Monen monta vuotta olin sitä mieltä, että en lähde Canarialle. Sen aika on sitten kun on niitä lapsia ja matkakohteen valinnassa käytännöllisyys menee kiinnostavuuden edelle. Ja kappas. Nyt on sen aika, kun viikoksi ei viitsi alle vuoden ikäisen vauvan kanssa lähteä kovin monen aikavyöhykkeen yli. Ja kun ei vielä kovin aktiivinen voi tai jaksa olla, niin sama se minkä maan uima-altaalla makaa.

Paluu lapsuuteen
Gran Canaria ja sielä Bahia Feliz oli minun ensimmäinen etelänlomakohteeni. Varmaan se on ollut 80-luvulla aika monen muunkin. Muistelen, että isosiskoni oli se, joka sai muun perheen houkuteltua matkaan. Siellä me siskon kanssa poseerataankin niin kovin eksoottisten kasvien ympäröiminä ja uima-altaalla koristekivien päällä. Ja nyt se ympyrä sitten sulkeutuu, ja pian lähestyy Islan ensimmäinen Canarian, joskaan ei etelänloma.





80-luvun asuvalinnat olivat kyllä mitä parhaimpia. Minulla näyttää olleen ihan tosi hauskaa, heh :D



Eteläisen Gran Canarian Las Meloneras
Parin viikon päästä lähdemme siis myös Gran Canarialle, mutta emme Bahia Feliziin, vaan sen viereiseen Las Melonerakseen. Täytyi vielä kerran tarkistaa kohde. Varasimme nimittäin matkan kesken rempan ja muuton. Tai siis mieheni varasi matkan kesken rempan ja muuton. Minä en edes vilkaissut vaihtoehtoja. Mitä sitä suotta, Canariahan on Canaria :)

Tiedän, että olen todella tietämätön Canariansaarista. En ole koskaan ottanut selville mitä kaikkea siellä on ja mitä eroa milläkin saarilla on. Lapsenahan sitä vain lähdettiin valmismatkalle ja luettiin R-kioskilta haetusta Fritidsresorin matkaoppaasta ne muutama kappale kohteen kuvausta. Mitä sitä muuta pakettimatkalaisena tarvitseekaan. Sehän on ihan syystä pakettimatka.

Odotankin kovasti sitä, että pääsen yllättymään positiivisesti Las Meloneraksesta. No, ehkä vielä enemmän odotan sitä, että näen aurinkoa enemmän kuin pari tuntia päivässä. Mutta jos vielä kohdekin on mukava, niin sehän on vain plussaa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Rempattiinpa uusi koti

Blogi on elänyt hiljaiseloa jo. Oho. Melkein kolme kuukautta. Itseäkin ihmetyttää, miten paljon aikaa on kulunut siitä kun viimeksi naputtelin tänne jotain. Aika on jotenkin kadonnut.

Olemme kyllä saanut paljon aikaan tämän parin-kolmen kuukauden aikana. Remppasimme nimittäin uuden kodin lattiasta kattoon. Vessanpönttö taitaa olla ainoa, mikä jäi jäljelle. Purkuhommaa oli enemmän kuin ennakkoon ajattelin. Tapettia oli monenmonta kerrosta, eikä sen alla ollut edes tasoitettua seinää. Alkuperäisiä, kiinteitä komeroita piti purkaa. Ja voi sitä purkujätteen määrää, mitä voi tulla kerrostaloasunnosta. Täällähän on ollut vaikka kuinka monta hukkaneliötä komeroiden seinissä.




Eipä ole enää. Nyt kaikki on hienoa ja uutta. Olemme jo asuneetkin uudessa kodissa jo kuukauden. Kämppäkin alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta. Tässä eteinen ennen ja jälkeen.



Muut huoneet kaipaavat vielä viilausta. Seinät tauluja ja ruokapöytä tuoleja. Eikä ole enää kuin pari pientä romukasaa odottamassa oikeaa paikkaansa oikeasta kaapista. Järjestelyyn menee yllättävän paljon aikaa vauva kainalossa. Rempasta ja muutosta toipuminenkin näköjään ottaa oman aikansa. Jos Isla onkin ollut tyytyväinen vauva, niin täysivaltainen remppa toi sitten ne haasteet tähän vauvavuoteen. En ole edes ajatellut koko blogia, tai mitään muutakaan omaa aktiviteettia. Nyt on koti jo asuttavassa kunnossa, joten voi hiukan jo hellittää.

Matkailulle tilaa
Mutta ehdittiin me jo sentään matkalle. Asiat tärkeysjärjestykseen :) Kyllä sitä yhden viikonloppuloman ehtii rempan keskellä suunnitella, ja heti muuton perään toteuttaa. Olimme Kööpenhaminassa isommalla perheseurueella. Mukana meidän perheen lisäksi oli siskoni lapsineen sekä vanhempani. Mutta siitä lisää tuonnempana. Kuin myös tulevista matkasuunnitelmista.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

M/s J.L. Runebergilla brunssille Porvooseen

Voi mikä pimeys! Kesä muuttui syksyksi yhdessä yössä. Onneksi sitä kesää kuitenkin saatiin viettää vaikka kuinka. Ja sunnuntaina. Silloin vasta kesä olikin. Ei ollut sellainen syksyisen lämmin, mitä elokuu pääosin oli, vaan oli oikeasti kuuma. Ihanaa!

Edellisenä päivänä suunnittelimme jonkinlaista retkeä, mutta emme oikein tienneet minne. Sunnuntaina aamulla päätimme hypätä m/s J.L. Runebergin kyytiin ja viettää päivä Porvoossa. En ollut ollut siellä sen jälkeen, kun poljimme ystäväni kanssa sinne muutama vuosi sitten.




Laivamatka Porvooseen on aika pitkä. Ensin ajattelin, että onkohan se vauvan kanssa vähän liian pitkä. Hän kun kaipaa viihdykettä jo aika lailla hereillä ollessaan. Matka sujui kuitenkin ihan leppoisasti. Ensin kaikki varasivat ulkopaikat, mutta kun laiva pääsi tuuleen, alkoi porukka etsiä sisäpaikkoja. Me onneksi löysimme yläkannelta yhdestä kabinetista yhden vapaan pöydän. Siellä oli riittävän hyvät näkymät ulos, ja oven ollessa auki, ilmakin oli raikasta. Ei siis matkapahoinvointeja tällä erää. Jotkut fiksut olivat varanneet yhden kabineteista koko matkan ajaksi. Täytynee itsekin harkita sitä vaihtoehtoa, jos joskus tulee lähdettyä Porvooseen isommalla kuin kolmen hengen porukalla.







Sunnuntaisin m/s J.L. Runeberg tarjoilee sunnuntaibrunssia, mutta arvelimme saavamme maista parempaa ruokaa. Mieheni sanoi laivalounaankin näyttäneen ihan hyvältä, mutta silti uskon, että saimme Porvoosta paremman brunssin.

Suositusten perusteella varasimme pöydän SicaPellen brunssille. Ensin hieman kauhistelimme 34 euron hintaa, mutta jo menua heidän nettisivuilta lukiessa ajattelimme brunssin olevan sen arvoinen.





Ja eipä tarvinnut miettiä hintaa enää sen jälkeen kun näki pelkät alkupalat. Voi mitä makuja. Jo näistä olisi saanut syötyä vatsan täyteen.



Mutta kannatti jättää tilaa myös pääruualle. Vaihtoehtoina oli kuhaa ja possua. En osannut valita kahdesta hyvästä vaihtoehdosta, joten valitsin saman kuin mieheni, ettei vain tule annoskateutta. Söimme siis possua.



Jälkkäri sen sijaan ei ollut minun makuuni. Se oli kyllä kaunis rommikakku, mutta minä en pidä kosteista leivoksista. Jos rommissa uittaminen olisi jätetty välistä, olisin minäkin kakusta varmasti pitänyt. Hyvin näytti uppoavan pöydän toiselle puolelle minunkin kakkuni.



Ja se Porvoo. Se on aina yhtä kaunis. Tosin ei kovin käytännöllinen lastenvaunujen kanssa. Tulimme vanhankaupungin läpi brunssille, mutta pois kiersimme mukulakivikadut kaukaa.







sunnuntai 23. elokuuta 2015

Italian rannikkokaupunki Pescara

Kesän Italianlomallamme Tortoretossa meillä oli vuokra-autot käytössämme koko viikon. Hyvä niin. Pääsimme hyvin kiertelemään ympäristöä vähän pidemmällekin. Yhtenä päivänä pohdimme vuoristoa tai rannikkoa. Päädyimme rannikkoon ja Pescaran kaupunkiin. Ajomatkaa oli noin tunnin verran motaria pitkin, joskin sinne päin ajelimme rantakatua, jotta lapset saivat päivän kuumimpaan aikaan nukuttua ilmastoiduissa autoissa hieman pidempään.

Ensin olimme sopineet tapaamispaikaksi kaupungin keskustasta Cattedrale di San Cetteon. Ajattelimme siinä lähistöllä olevan edes jonkun kahvilan, jonne voisimme kokoontua jäätelöille. Kun ajoimme katedraalin ohi, emme pysähtyneet. Emme oikeastaan voineet pysähtyä. Parkkipaikkoja ei ollut, eikä oikeastaan mitään pystähtymisen arvoista. Onneksi olimme sopineet varatapaamispaikan - rannalta Porto Turisticon. Kuulosti turisteille sopivalta, ja Googlen kartassa sen kohdalla oli myös kameran kuva. Jotain kuvaamisen arvoista selkeästi.

Porto Turistico olikin kuvaamisen arvoinen, mutta koska se oli valtavan korkealle kipuava, joen ylittävä pyörätie, en lähtenyt sitä jalkaisin kuvaamaan +36 helteessä. Ei se niin hieno ollut :)

Rannalla saimme autot hyvin parkkiin ja menimme rannalle. Useista vierekkäisistä rantaravintoloista valitsimme Beach Village Lido Azzurron. Paikat ovat kenties vielä kymmenen vuotta sitten olleet hienoja. Nyt jo sen näköisiä, että pieni upgreidaus olisi paikallaan.



Ilmeisesti Italiassa (tai ainakin tuolla itärannikon rantakohteissa) on sellainen tapa, että rantatuolit varataan koko lomailun ajaksi. Vaikka näytti tyhjältä, oli jokainen tuoli varattu.



Tosin kun käveli rantaan asti, oli ihmisiä jo paljon enemmän. Siinä kuumuudessa useimmat viihtyivät paremmin vedessä kuin tuolillaan maaten.








Lasten leikkipaikkakin oli rauhallinen. Aika sinnikäs tyttö, joka oli pomppimassa mustalla trampoliinilla. Huhhuh.


Me majottauduimme rantabaarin varjoisalle pöytäryhmälle. Lyhyehkölle vierailullemme ilmainen oleilupaikka oli oikeastaan parempikin vaihtoehto, kuin rantatuolit.



Yksi matkaseurueestamme oli sitä mieltä, että Pescaran vierailu oli täysin turha. Itse en kaupunkia voi tällä kokemuksella suositella. Samanlaisia rantoja on koko rannikko ainakin Tortoreto Lidoon asti täynnä. Pienemmät kaupungit ja kylät ovat Italiassa mieluisampia. Ne kaupunginosat, joista itse ajoimme, olivat kovin tylsänoloista kaupunkimaisemaa. Ei mitään nähtävää. Turhaksi en päiväretkeä kuitenkaan sanoisi. Emmehän tienneet minne olimme menossa. Nyt tiedän, ettei siellä ollut mitään ihmeellistä :)

tiistai 18. elokuuta 2015

Hyvästi, rakas matkalaukkuni, kuolit julmalla tavalla

Eilen pääsi itku, pääsi toinen itku. Tuli kirosana, tuli toinen kirosana ja ainakin vielä kolmas kirosana. Ja taas itku. Jo vuosia minua palvellut, maailman paras, kaikille taivaisiin kehumani, rakas matkalaukku oli revitty riekaleiksi, tarkoituksella ja tahalleen. Raiskattu ja tapettu.

Aloitanpa alusta.

Palasimme Italian reissusta, ja harmikseni matkalaukkuni vetokahva oli repeytynyt Finnairin lennolla. No, näitä sattuu. Tein vahinkoilmoituksen ja mieheni vei laukun Stockan laukkuosastolle, josta kerrottiin, että hyvin todennäköisesti laukun pystyy korjaamaan. He lähettäisivät laukun korjausarviointiin kätevästi Lauttasaareen Asoma Oy:lle, josta sitten soitettaisiin, mikä on laukun kohtalo.



Tässä vaiheessa täytyy vielä painottaa, että kyseessä ei ollut mikä tahansa matkalaukku, vaan minua jo muutaman vuoden tunnollisesti palvellut, uskollinen matkakumppani, Haglöfs Convoy. Sillä oli tukevat, isot pyörät, jotka rullasivat niin loskassa kuin pahimmallakin soratiellä. Jopa loskaisella soratiellä. Teleskooppinen vetokahva toimi kuin unelma. Vaikka laukku oli pehmeä, oli se silti jämäkkärakenteinen ja erinomaista paksua kangasta. Vetoketjukin vaikutti siltä, että se ei tule koskaan hajoamaan. Olihan laukku nähnyt jo useita kymmeniä lentomatkoja, ja oli edelleen uuden veroinen, viimeisintä pientä kahvan iskua lukuunottamatta. Kaikkein parasta laukussa oli se, että se oli yhtä aikaa sekä 40 litran että 80 litran laukku. Sama laukku toimi kätevänä viikonloppulaukkuna, ja toisen puolen täyttämällä siitä kasvoi kolmen hengen viikon lomamatkan laukku. Tai kuten usein, on laukussa menomatkalla niin paljon tavaraaa, että se on kokonaan täytetty, mutta paluumatkalla tavarat mahtuvatkin jo toiselle puolelle, ja laukun voi sujauttaa vaikka junassa matkatavarahyllylle. Kätevää. Niin kätevää, etten ymmärrä, miksei kukaan muu valmista tällaisia laukkuja, jotka ovat kaikin puolin niin täydellisiä. Ei enää edes Haglöfs.

Juurikin laukun täydellisyyden vuoksi olin ihmeissäni Asoma Oy:n puhelusta. Heiltä soitettiin, että laukkua ei voi korjata. Ei siinä mitään, korjaisin sen itse liimalla ja teipillä. Pieni kauneusvirhe ei laukun menoa haittaisi. Kun sanoin, ettei se haittaa ja että otan laukun silti takaisin, minulle todettiin, että Finnairin politiikka on sellainen, että laukku on nyt heidän omaisuutta, ja saisin korvaavan laukun tilalle. Mutta kun näitä laukkuja ei enää valmisteta! Kerroin useaan otteeseen, että en anna laukkuani heille, enkä kenellekään muullekaan. Haluan laukkuni takaisin, en korvaavaa laukkua. Puhelu ei edennyt, joten sovimme, että menen hakemaan laukkuni heiltä.

Tässä vaiheessa pääsi se itku ja ne kirosanat. Asoma Oy:llä eteeni tuotiin riekaleiksi revitty laukku. Rakas laukkuni. Ensin huomasin, ettei pyöriä enää ollut, ajattelin, että laittakoot takaisin. Sen jälkeen huomasin leikellyt ja revityt kantokahvat. Mitä ihmettä! Mitä laukulleni on tehty? Pistetty kuulemma varaosiksi, kun näitä varaosia on niin hankala saada. MITÄ?? Tiedän todellakin laukun olevan harvinainen, sen takia sen halusinkin takaisin, en varaosina, vaan laukkuna. Kokonaisena laukkuna! Minulle kerrottiin ylimieliseen sävyyn, että laukkuni ei ole edes kahdensadan euron arvoinen, sen kun otan rahan Finnairilta. Ei minua raha kiinnosta, vaan laukku. Tätä laukkua en saa mistään samanlaista. Käsittämätöntä mutta totta: Laukkuni oli tuhottu!



Seuraava ylimielinen kommentti oli, että sehän on vain laukku. Ei, se ei ole vain laukku. Kuka kehtaa sanoa intohimokseen reissaavalle matkalaukun olevan vain laukku? Tällä kertaa he eivät syyttäneet Finnairia ja heidän politiikkaansa, vaan syyt sai niskoilleen Stockmann. He olivat kuulemma lähettäneet laukun varaosiksi, ei korjausarviointiin. Noh, soitin Stockalle. Kuten arvelin, ei se tarina ihan niin mennyt. Puhelimessa oli sama nainen kuka oli ottanut laukun vastaan. Hän vielä tarkisti tiedot, eikä laukku ole mennyt Asomalle varaosiksi. Joskus näinkin he tekevät, mutta ei tällä kertaa.

Näiden perättömien syytösten jälkeen en voi muuta kuin pohtia, oliko tämä puhdasta bisnestä. Asoma Oy ajatteli saavansa tästä sekä harvinaiset varaosat että myytyä laukun Finnairille. Kieroa. Varmaan moni onkin tyytyväinen uuteen laukkuun. Ne, jotka eivät ole löytäneet juuri sitä oikeaa, koko elämän kestävää matkakumppania.

Ajattelin, että hengähdän illan vauvatapaamisessa ja vitutukseni laantuu. Ei laantunut. Voi itkujen itku. Vielä yölläkin imettäessä laukku palasi mieleeni, enkä tietenkään saanut enää unta. Valoa kuitenkin alkoi pilkottaa tunnelin päässä.

Ihana mieheni ja ihana Stockmann
Olin sopinut Asoma Oy:llä meneväni tänään katsomaan heidän minulle kovaavaksi laukuksi tarjoamaansa Burtonia. Kestävät rullalaudan pyörät ja kaikki. Sorry, Burton, mutta en ole nähnyt rullalautailijaa, joka rullalautailisi soratiellä tai loskassa. Mitä ihmettä oikein ajattelette? Ei ole Haglöfsin voittanutta. Ei rakkaan matkalaukkuni voittanutta, ei lähellekään.

Kuin ihmeen kaupalla minun ei tarvinnut palata Asoma Oy:lle. Mieheni löysi Haglöfs Convoyn jostain saksalaisesta nettikaupasta. Huoh. Ihana mieheni! Stockmannille soittaessani halusin siis tiedustella, mistä lähden laukkuun rahoja anomaan. Josko olisikin ollut heidän mokansa tuhota laukkuni. Ja kuten Stockmannille on tyypillistä, he korjasivat tilanteen, vaikka muut mokailivat. Ihana, ystävällinen asiakaspalvelija teki korvaushakemuksen, ja rahat laukusta postikuluineen ovat tililläni kolmen viikon sisällä.

Rakas laukku. Saat sittenkin jatkajan. Nyt vaan toivotaan, että yksilö on yhtä kestävä kuin sinä olit. Asoma Oy:lle en sinua päästä. Sen lupaan.

Finnair ja Stockmann: suosittelen valikoimaan yhteistyökumppanit hieman paremmin. Tällaisissa voi mennä teidänkin maine. Stocka pelasti tällä kertaa teidät molemmat.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Rantalomalla Italiassa @ Tortoreto Lido

Tässä Italian lomamme kotiranta: Tortoreto Lido.



Ennen rantahiekkaa pitkä palmujen ja ihanien kukkivien puiden reunustama kävely- ja pyörätie. Sitä jatkui useampia kilometrejä. Paikkakunta vain vaihtui välillä. Rannalla oli asianmukaisesti hotelleja, ravintoloita ja rantahärpäkettä myyviä pikkukauppoja. En itseasiassa ole ihan täysin varma olimmeko Tortoreto Lidon vai Alba Adriatican puolella. Eri paikkakuntien välillä ei ollut mitään rajaa tai hiljaisempaa aluetta.

Rannalla ei ollut kovin suurta ruuhkaa ensimmäisinä rantapäivinämme. Tuurilla siis valitsimme rannan useista eri ravintoloista (jotka siis myös vuokrasivat rantatuoleja) kaikkein surkeimman. Kun kaikki paikat näyttivät hiljaisilta, oli vaikea ajatella, mikä on suosittu. En ole eläessäni syönyt niin surkeaa hampurilaista. Saarioinenkin tekee parempia. Ihan totta!


Ranta ja rantatuolit olivat silti ihan yhtä hyvät kuin muuallakin. Ihan hirveän pahasti ei siis mennyt pieleen. Täytyy kai sitä kerran lomassa erehtyä ravintolavalinnan suhteen :)



Vahingosta viistastuneena valitsimme seuraavana päivänä rantaravintolan, jolla oli ruokalista. Lounaan saanti meinasi tosin olla hankalaa. Kielimuuri. Kysyin, moneltako keittiö aukeaa, sain vastaukseksi paljonko kello nyt on. Seuraava tarjoilija kertoi samaan kysymykseen vastaukseksi, mitä kaikkea listalta löytyy. Alue on selkeästi paikallisten lomailijoiden suosiossa, eikä ulkomaalaisia turisteja juuri meidän lisäksi näkynyt. Pääsimme yhteisymmärrykseen, ja ravintolan keittiön auettua saimme erinomaisen lounaan.



Viikon loppupuolella meille selvisi miksi ranta oli aina niin tyhjä. Olimme aina niin hitaita aamutoimissamme, että pääsimme rannalle vasta lähempänä puoltapäivää. Eli silloin, kun kaikki muut olivat jo vetäytyneet sisätiloihin. Kun vihdoin saavuimme rannalle hyvissä ajoin aamupäivästä, oli rannalla täysi tohina päällä. Oli vesijumppia rantavedessä, tuolit täynnä auringonpalvojia, lapsia tekemässä hiekkakakkuja. Ja kyllä, aika paljon miellyttävämpi olla rannalla, vaikkakin asteita oli jo yli kolmekymmentä. Ei kuitenkaan vielä lähelle neljääkymmentä.





Lapsiystävällisessä maassa kun olimme, löytyi joka rantaravintolasta tietenkin lasten leikkipaikka.



Joskin meidän Islan leikit olivat toistaiseksi vielä rattaissa.