Täällä ollaan. Yhtenä kappaleena. Hiljaiseloa on kuitenkin blogissa pitänyt. Ajattelin ennen äitiysloman alkua, että kun jään pois töistä, niin sittenhän minulla on vaikka kuinka paljon aikaa kirjoitella blogiin juttuja, joita en vielä ole ehtinyt tänne asti purkaa. Mutta kuinkas kävikään? Aika on kulunut kuin siivillä, eikä ole käynyt mielessäkään ottaa läppäriä edes esille. Miksi olisi pitänytkään? Minähän olen lomalla. Ja nyt kun vielä olen oikeasti lomalla ilman lasta, niin nautin äärimmäisesti siitä, että mitään ei ole pakko tehdä, vaan voin tehdä juuri sitä mitä sillä hetkellä tekee mieli. Tai sitten voin olla tekemättä mitään. Aika ihanaa sekin. Kuka olisi arvannutkaan.

Kuin Napolissa
Pääsääntöisesti olen pysytellyt kotisaarella. Mutta Lauttasaarihan on kuin Napoli, jos on vuoden 1916 lehtiartikkelia on uskominen. Ja miksikäs ei olisi? Rantakahvilassa käyntiähän voi siis verrata melkein kuin Italian matkaan ;)

Vielä kukaan ei sukellellut kuin delfiinit, mutta eipä siihenkään aikaan kauaa enää ole.


Vanhankaupunginkoskelta Tukholmaan
Käytiin me tänään myös ihan toisella puolella Helsinkiä. Vanhankaupunginkoskella pidettiin koskimelontakisat. Koskimelontaakin enemmän minua kiinnosti kaunis ilma ja kaikkein eniten makkaranpaistopiste ja muurinpohjaletut. Tietenkin.

Voitinpa tapahtuman Instagram-kisassa Viking Linen lahjakortin. Jospa sitä tulisi lähdettyä käymään alkukesästä vielä Tukholmassa. Kisakuvaan sain kuin sainkin kaikki vaaditut kolme kisamelojaa samaan kuvaan:

Ja nyt jatkan oleilua. Saa nähdä saanko kirjoiteltua blogiin täältä vielä puuttuvia matkajuttuja. Se jää nähtäväksi.

Kauhusta kankeana kohti koskia

Joskus sitä ei yhtään ajattele minne pistää päänsä. Ei yhtään!

En ymmärrä mitä oikein ajattelin, kun lupauduin Kymijoelle koskimelontakurssille toissa vuoden kesällä. Itseni ylittämistä? Ilmeisesti. Mutta eikö silläkin ole jotain rajoja? Ei ilmeisesti ole.

En ollut aiemmin ollut kajakissa. Se, että köyttää itsensä johonkin laitteeseen niinkin pysyvästi, ei ole houkutteleva ajatus. En ole myöskään erityisen sinut veden kanssa. Silti ilmoittauduin mieheni ja ystävieni mukana kurssille, jossa kellutaan köytettynä pienenpienen kajakin päällä ja vielä tietoisesti melotaan kuohuviin koskiin. Hullua!

Paikka oli mahtava, ja muu porukka myös. Jotain positiivista sentään ;) Ensin opettelimme kaatumista ja kajakista poistumista, sitten melomista - eteen, taakse, suoraan, sivuille - ja ei kun koskeen. Halusin olla ensimmäinen joka asiassa, en olisi pystynyt katsomaan sivusta muiden yrityksiä ennen omaani - jos olisin odottanut hetkenkin ja ajatellut mitä tuleman pitää, olisin jättänyt leikin kesken saman tien. Pari ensimmäistä päivää olivatkin onnistumisia täynnä!

Vielä jaksaa hymyilyttää :)

Tai no, oli niitä epäonnistumisiakin, kun ei päässytkään ylittämään koskea, vaan lipui kauas alaspäin, joutui nousemaan kajakista, ja kantamaan sen olan päällä sinne, minne olisi voinut päästä myös meloen. Mutta sitähän lajin harjoittelu on, paljon kajakin kantamista, melko vähän itse kosken laskua. Tai ainakin ihan liikaa sitä kantamista :)

Kuva: Kohinaa.com. Heidän kurssilla olimme.

Kaikki oli hyvin ensimmäiset kaksi päivää. Kokeilimme koskia, jonne en olisi uskonut ikinä meneväni pienen kajakin kyydillä. Kumivene ja rafting on eri - siinä ollaan porukassa, etkä ole köytettynä kiinni. Mutta selvisin minä hienosti kajakillakin - ensimmäiset kaksi päivää.

Kolmas päivä olikin sitten jo todella epämukava. Koska "me" ( = muut) olivat niin hyviä, kurssin järjestäjät päättivät, että toimimme koko päivän itsenäisesti. Jakaudumme pieniin ryhmiin ja pelastamme toinen toisiamme hädän tullen. Ihan niin kuin sitten jatkossakin, kun tulemme paikalle melomaan porukalla. Joopa joo.

Kenties oli vain huonoa tuuria, että satuin kurssille, jossa kaikki muut olivat niin luonnonlahjakkuuksia, että tällainen kauhusta kankea kurssille jotenkin ihmeen kaupalla itsensä ilmoittanut jäi täysin muiden innokkuuden varjoon. Minä en todella ollut siinä vaiheessa, että olisin pelastanut yhtään ketään koskesta - tai saati sitten siinä mielentilassa, että olisin luottanut jonkun toisen alkeiskurssilaisen pelastustaitoihin. Ehei. Siihen loppui rohkeus.

Itku kurkussa, jalat kahden päivän melomisesta puutuneena nostin kanootin kurssin temmellyksessä murtuneen olkaluuni päälle ja jätin kolmannen päivän kokonaan välistä. En olisi pystynyt melomaan metriäkään. En silloin, enkä sen jälkeen. En yhdessäkään koskessa. Ylitin itseni ihan riittävästi kahden päivän aikana. Ja se kattaa mielestäni koko loppuelämän ihan kepeästi.

Aika kultaa muistot? Ei kultaa.

Mutta hei, kannattaa ihmeessä kokeilla. Ei se kaikkien mielestä yhtä kamalaa ole. Jotkuthan jopa harrastavat koskimelontaa ;)