Kuulin tammikuussa matkamessuilla Jämsässä sijaitsevasta Hirvikartanosta, jossa pääsee pussaamaan hirviä. Täydellistä. Minäkin haluan pussata hirviä! Paikan sijaintikin on vielä sopivasti Helsingin ja Jyväskylän välissä, mitä sahaamme edes takaisin muutamia kertoja vuodessa. Lähes neljän tunnin ajomatka kaksivuotiaan kanssa on pitkä, etenkin silloin kun sen tekee hänen kanssa kahdestaan. Jos pysähdys on jotain muuta kuin huoltoaseman leikkipaikka, sopii se minulle paremmin kuin hyvin.
Me ajelimme tyttäreni kanssa Helsingistä, ja vanhempani ajoivat meitä vastaan Jyväskylästä siskoni poikien kanssa. Tapasimme Hirvikartanolla.
Olimme sopineet Hirvikartanon emännän kanssa, että menisimme paikalle puoli viideltä. Saavuimme paikalle muutamaa minuuttia etukäteen, jolloin paikan isäntä oli vielä kierrättämässä muutamaa hollantilaista turistia. Hän kiiruhti meidän luo, sitten takaisin heidän luo. Sitten hän kiiruhti takaisin meidän luo myymään meille seitsemän euroa maksavat liput ja sitten hän taas kiiruhti muualle. Tapaisimme hänet eteisessä.
Nettisivujen lauseesta "eläimet ovat esillä omassa ympäristössään, omilla ehdoillaan" olin jotenkin olettanut hirvien ja peurojen elävän jotenkin poikkeuksellisen isoissa aitauksissa tai kenties jopa luonnonvaraisina. Hirvikierroskin kuulosti mittakaavassaan aika isolta. Paikalle päästyämme ymmärsin paikan olevan melko perinteinen, pieni eläintarha. Miellyttävänä eroa normaaliin tässä on se, että aitauksille saa mennä vain henkilökunnan seurassa, jolloin eläimet kokevat olonsa turvallisemmaksi. Hirvistä Sauli ei kuulemma edes tule aitauksen lähelle, jollei isäntä ole paikalla.
Ensimmäisenä me menimmekin juuri hirvien luo. Sauli-hirvi tuli tervehtimään meitä reippaana. Hänet on pelastettu meren jäältä, jonne hänen emonsa hukkui. Orpona Sauli sai uuden kodin Hirvikartanosta.
Me syötimme Saulille lehtiä oksasta. Hirvi on muuten iso eläin, kun se tuijottaa puolen metrin päässä aidan toisella puolella. Hirvistä Matti ei halunnut saapua apajille. Paikalla on myös naaraita, jotka eivät kuulemma ole yhtä leppoisia, eikä niitä kannata edes yrittää syöttää näin läheltä.
Parin oksan jälkeen siirryimme peurojen ja porojen luo. Siskoni pojat ja äitini pyydettiin aitauksen sisäpuolelle porkkanapalojen kanssa. Pian joukko kauriita jo hääräsikin heidän ympärillään. Kauriita ei varsinaisesti tarvinnut houkutella ruokailemaan. Porkkanat hävisivät alta aikayksikön.
Pian isäntä jo kiiruhtikin sisälle toivottaen meille mukavaa päivää. Mitä ihmettä? Milloin niitä hirviä pussataan? No ei ilmeisesti pussata. Olin jotenkin hämmentynyt tästä kaikesta kiireestä, etten sitä osannut edes pyytää. Kiire tarttuu. Vartti pihaan kaartamisen jälkeen starttasimmekin jo autoja jatkaakseemme matkaa mummolaan. Kierroksen kerrotaan nettisivuilla kestävän 15-30 minuuttia, mutten ajatellut vartin sisältävän parkkipaikalla hääräilyjä, lipun ostoja ja odotusaikaa. Vartin aikana ehdimme jopa kurkata isännän rakentamaan kotaan. Olin kieltämättä pettynyt.
Hirvikartano oli periaatteessa mukava paikka, käytännössä vähän vähemmän. Kierros oli kovin hätäinen, emmekä saaneet sitä, mitä olimme tulleet hakemaan - tai siis minä en saanut. Pojat olivat kuitenkin tyytyväisiä ja heille varmasti riitti peurojen syöttäminen aitauksesta käsin. Ei me varsinaisesti mitään menetetty, kun joka tapauksessa ajoimme ohi ja pysähdyspaikalle oli tarvetta. En kuitenkaan lähtisi kovin kaukaa vierailemaan varta vasten Hirvikartanolla. Vähintäänkin varmistaisin, onko isäntäväellä kovin suuri kiire, vai onko heillä oikeasti aikaa esitellä eläimiä. Tulipahan käytyä.
Pysy matkassa mukana:
