Elokuun viimeisellä viikolla majoituimme Rodoksella Ialyssoksen kylässä, vain muutaman kilometrin päässä Filerimos-vuoresta. Täydellistä. Vuorella pääsisi käymään aamuvarhaisella lenkkeillen.
Ajatuksena juoksulenkki auringon noustessa vain 267 metriä korkealle "vuorelle" rattaita työntäen kuulosti hyvälle. Myös lopputulos oli miellyttävä. Vaatteet olivat hiestä litimärät, mieli virkeä rankan suorituksen jälkeen. Retken ainoa heikko kohta oli se itse vuoren valloitus. Kuka hullu lähtee valloittamaan vuorta lastenrattaiden kanssa?? No minä tietysti.
Retken aloitus meni heti alkuun pieleen, kun aamutoimet rauhaisana loma-aamuna venähtivät. Mieheni ei ollut urheilutuulella, eikä halunnut lähteä mukaan. Lopulta sain itseni ja Islan liikkeelle puoli yhdeksän aikaan, eikä aamuvarhaisesta ollut enää tietoakaan. Aikataulutin matkamme niin, että meillä olisi puolitoista tuntia aikaa ehtiä perille, tunti aikaa tulla takaisin. Matkaa yhteen suuntaan oli reilut viisi kilometriä. Google mapsin navigointi-toiminto antoi minulle autotietä "kätevämmän" reitin, kun olin jalkaisin liikenteessä. Huomasin jo hyvissä ajoin reitin "kätevyyden", kun useammin kuin kerran jouduin palaamaan taaksepäin, kun nämä Googlen kätevät tiet veivät ihmisten pihoihin tai vastassa oli aita. Jo ensimmäisten kolmen kilometrin aikana olin vähintäänkin vartin aikataulusta jäljessä, vaikka vauhtini oli selkeästi Googlen arviota ripeämpää. Tienvarsikyltit kuitenkin kertoivat, että olin sentään menossa oikeaan suuntaan :D

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin Filerimos-vuoren juurelle - vaikkakin useampaa kiertotietä. Tästä se hauskin osuus sitten lähtikin. Poikkesin asfalttitieltä Googlen ohjeiden mukaisesti hiekkatielle. Reitti oli helppokulkuista autotietä, eikä nousua ollut nimeksikään.
Kunnes reitti muuttui jyrkemmäksi. Lähdin reippaana työntämään rattaita mäkeä ylös. Reitti näytti jyrkältä, mutta Google kertoi, että jo parinsadan metrin jälkeen olisimme takaisin virallisella autotiellä. Kyllä minä parisataa metriä työnnän rattaita vaikka missä mäessä. Vai työnnänkö sittenkään?
No en. Sadevesi oli tehnyt tielle tuhojaan, ja noin puolessa välissä tie oli rattaitatyöntävän näkökulmasta poikki. Katsoin alas, katsoin ylös. Mäki oli niin jyrkkä, että alaspäin kapuaminen tuntui tuhoontuomitulta ajatukselta. Mutta pääsisimmekö ylöspäinkään? Katsoin alas, katsoin ylös. Mitä ihmettä tekisin? Otin ainakin varmuuden vuoksi maisemakuvan, jos tässä vaiheessa jo palaisimme takaisin, emmekä jatkaisi ylöspäin hienommille näkymille.
Tietä näkyi sen verran ylöspäin, että kelirikkoista tietä ei jatkuisi enää pitkään. Jatkaisimme ylös. Pääsisimmepä rinnettä alas ihan oikeaa tietä. Sain rattaat helposti sadeveden rikkoman uoman yli. Siihen se helppous sitten jäikin. Tie oli niin jyrkkää ja kivistä, ettei rattaita saanut liikkeelle. Ei ollut vaihtoehtoa, kuin ottaa 10-kiloinen Isla kainaloon ja lähteä kipuamaan rinnettä lapsi kainalossa, rattaita toisella kädellä perässä vetäen.
Syke hakkasi tuhatta ja sataa. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, lämpöä oli jo yli 30 astetta. Vain sata metriä. Kyllä minä sata metriä jaksan. Olisin jaksanut. Vaan Islapa ei niin kauaa halunnut olla sylissä. Oli päästävä kävelemään. Niinpä puristin Islan kädestä kiinni ja hän reippaana tyttönä käveli ainakin kymmenen metriä tätä jyrkkää ylämäkeä, ennen kuin halusi taas syliin. Niin jatkettiin ylös asti. Kyllä me tytöt osataan vuori valloittaa! :)
Ylhäällä meitä odotti näin hienot näkymät!
Emme me toki olleet vielä perillä Filerimos-vuoren päällä, jossa meitä olisi odottanut Filerimos-luostari. Tässä kohtaa puolitoista tuntia oli jo kuitenkin tullut täyteen, ja Islan päiväuniaika odotti. Pysähdyimme eväsretkelle pienelle tasanteelle, ja toisen pysähdyksen teimme pienen kappelin luona, josta polkumme risteytyi serpentiiniselle autotielle.
Ilmeisesti reittini ei ollut mitenkään erityisen suosittu patikointikohde (oli rattaita tai ei), sillä en nähnyt kuin yhden naisen kävelevän vastaan, ja autoilijatkin katselivat kaulat pitkällään meitä jalkaisin liikkeellä olevia kummajaisia. Auton lisäksi Filerimokselle vie myös bussi Rodoksen kaupungista, ja samalla bussilla mekin olisimme päässeet Filerimokselta takaisin Ialyssoksen kylään, jos olisimme päättäneet mennä ylös asti. En kuitenkaan tiennyt bussin aikatauluista, joten varmempi oli tulla juosten alas, vaikkakin puolivälistä rinnettä, varsinaista päämäärää saavuttamatta. Tämä tie oli juuri sen verran loivaa alamäkeä, että sitä oli helppo tulla alas hölkäten.
Aikaa meillä koko retkeen kului yhteensä kolme tuntia, matkaa taitoimme noin 10 kilometriä. Kaloreita paloi ainakin miljoonasatatuhatta. Reitti oli vaikeudesta huolimatta hieno ja näkymät palkitsivat raskaan aherruksen.
Suosittelisinko reittiä muille rattaiden kanssa liikkeellä oleville? En missään tapauksessa. Lähtisinkö samalle reitille itse uudelleen? En ikinä!
Ajatuksena juoksulenkki auringon noustessa vain 267 metriä korkealle "vuorelle" rattaita työntäen kuulosti hyvälle. Myös lopputulos oli miellyttävä. Vaatteet olivat hiestä litimärät, mieli virkeä rankan suorituksen jälkeen. Retken ainoa heikko kohta oli se itse vuoren valloitus. Kuka hullu lähtee valloittamaan vuorta lastenrattaiden kanssa?? No minä tietysti.
Retken aloitus meni heti alkuun pieleen, kun aamutoimet rauhaisana loma-aamuna venähtivät. Mieheni ei ollut urheilutuulella, eikä halunnut lähteä mukaan. Lopulta sain itseni ja Islan liikkeelle puoli yhdeksän aikaan, eikä aamuvarhaisesta ollut enää tietoakaan. Aikataulutin matkamme niin, että meillä olisi puolitoista tuntia aikaa ehtiä perille, tunti aikaa tulla takaisin. Matkaa yhteen suuntaan oli reilut viisi kilometriä. Google mapsin navigointi-toiminto antoi minulle autotietä "kätevämmän" reitin, kun olin jalkaisin liikenteessä. Huomasin jo hyvissä ajoin reitin "kätevyyden", kun useammin kuin kerran jouduin palaamaan taaksepäin, kun nämä Googlen kätevät tiet veivät ihmisten pihoihin tai vastassa oli aita. Jo ensimmäisten kolmen kilometrin aikana olin vähintäänkin vartin aikataulusta jäljessä, vaikka vauhtini oli selkeästi Googlen arviota ripeämpää. Tienvarsikyltit kuitenkin kertoivat, että olin sentään menossa oikeaan suuntaan :D
Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin Filerimos-vuoren juurelle - vaikkakin useampaa kiertotietä. Tästä se hauskin osuus sitten lähtikin. Poikkesin asfalttitieltä Googlen ohjeiden mukaisesti hiekkatielle. Reitti oli helppokulkuista autotietä, eikä nousua ollut nimeksikään.
Kunnes reitti muuttui jyrkemmäksi. Lähdin reippaana työntämään rattaita mäkeä ylös. Reitti näytti jyrkältä, mutta Google kertoi, että jo parinsadan metrin jälkeen olisimme takaisin virallisella autotiellä. Kyllä minä parisataa metriä työnnän rattaita vaikka missä mäessä. Vai työnnänkö sittenkään?
No en. Sadevesi oli tehnyt tielle tuhojaan, ja noin puolessa välissä tie oli rattaitatyöntävän näkökulmasta poikki. Katsoin alas, katsoin ylös. Mäki oli niin jyrkkä, että alaspäin kapuaminen tuntui tuhoontuomitulta ajatukselta. Mutta pääsisimmekö ylöspäinkään? Katsoin alas, katsoin ylös. Mitä ihmettä tekisin? Otin ainakin varmuuden vuoksi maisemakuvan, jos tässä vaiheessa jo palaisimme takaisin, emmekä jatkaisi ylöspäin hienommille näkymille.
Tietä näkyi sen verran ylöspäin, että kelirikkoista tietä ei jatkuisi enää pitkään. Jatkaisimme ylös. Pääsisimmepä rinnettä alas ihan oikeaa tietä. Sain rattaat helposti sadeveden rikkoman uoman yli. Siihen se helppous sitten jäikin. Tie oli niin jyrkkää ja kivistä, ettei rattaita saanut liikkeelle. Ei ollut vaihtoehtoa, kuin ottaa 10-kiloinen Isla kainaloon ja lähteä kipuamaan rinnettä lapsi kainalossa, rattaita toisella kädellä perässä vetäen.
Syke hakkasi tuhatta ja sataa. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, lämpöä oli jo yli 30 astetta. Vain sata metriä. Kyllä minä sata metriä jaksan. Olisin jaksanut. Vaan Islapa ei niin kauaa halunnut olla sylissä. Oli päästävä kävelemään. Niinpä puristin Islan kädestä kiinni ja hän reippaana tyttönä käveli ainakin kymmenen metriä tätä jyrkkää ylämäkeä, ennen kuin halusi taas syliin. Niin jatkettiin ylös asti. Kyllä me tytöt osataan vuori valloittaa! :)
Ylhäällä meitä odotti näin hienot näkymät!
Emme me toki olleet vielä perillä Filerimos-vuoren päällä, jossa meitä olisi odottanut Filerimos-luostari. Tässä kohtaa puolitoista tuntia oli jo kuitenkin tullut täyteen, ja Islan päiväuniaika odotti. Pysähdyimme eväsretkelle pienelle tasanteelle, ja toisen pysähdyksen teimme pienen kappelin luona, josta polkumme risteytyi serpentiiniselle autotielle.
Ilmeisesti reittini ei ollut mitenkään erityisen suosittu patikointikohde (oli rattaita tai ei), sillä en nähnyt kuin yhden naisen kävelevän vastaan, ja autoilijatkin katselivat kaulat pitkällään meitä jalkaisin liikkeellä olevia kummajaisia. Auton lisäksi Filerimokselle vie myös bussi Rodoksen kaupungista, ja samalla bussilla mekin olisimme päässeet Filerimokselta takaisin Ialyssoksen kylään, jos olisimme päättäneet mennä ylös asti. En kuitenkaan tiennyt bussin aikatauluista, joten varmempi oli tulla juosten alas, vaikkakin puolivälistä rinnettä, varsinaista päämäärää saavuttamatta. Tämä tie oli juuri sen verran loivaa alamäkeä, että sitä oli helppo tulla alas hölkäten.
Aikaa meillä koko retkeen kului yhteensä kolme tuntia, matkaa taitoimme noin 10 kilometriä. Kaloreita paloi ainakin miljoonasatatuhatta. Reitti oli vaikeudesta huolimatta hieno ja näkymät palkitsivat raskaan aherruksen.
Suosittelisinko reittiä muille rattaiden kanssa liikkeellä oleville? En missään tapauksessa. Lähtisinkö samalle reitille itse uudelleen? En ikinä!
Pysy matkassa mukana: